torstai 1. kesäkuuta 2017

Nooan tarina I: 0-4kk

Nooa syntyi 2013 syyskuussa "terveenä vauvana", tai niin sitä luultiin. Syömisongelmat alkoivat kuitenkin melkein heti. Imetin, mutta se onnistui vain rintakumeilla ja lisäksi se oli välillä kovin itkuista puuhaa. Vauva huusi ja vaikken kunnolla muistakaan, niin varmaan äitikin itki. Nälkä oli vauvalla kova, mutta hän ei monestikaan pystynyt rauhoittua syömään. Ainakin pari kertaa muistan kanniskelleeni nälkäistä huutavaa vauvaa tunnin verran, ennen kuin vauva suostui syömään. Välillä oli rauhallisempiakin imetyshetkiä, ne jäivät ihanimmaksi muistoksi.

Kävimme myös pari kertaa sairaalassa imetyspolilla, kun tarpeeksi monta kertaa olin kysellyt neuvolasta asiasta. Siellä leikattiin vauvalta kielijänne 6 viikon iässä, kun epäiltiin, että se saattaa vaikeuttaa imemistä. Itseäni jäi kovasti harmittamaan, miksi sitä ei tehty heti parin päivän ikäisenä sairaalassa. Siellä toinen lääkäri sanoi, että leikataan, mutta toinen lääkäri sanoi, että ei. Jos olisi vaan heti leikattu se, niin oltaisiin ehkä säästytty osalta syömisongelmista, tai ainakin olisi ollut yksi mahdollinen ongelmien syy suljettuna pois ja olisi voitu ehkä löytää parempaa apua todellisiin ongelmiin. Sekin harmitti, että neuvolassa ei osattu neuvoa imetyspolille aiemmin, vaikka kyselin siitä.

Noin parin kuukauden iässä imetys rauhoittui ja vauva söi ja oli tyytyväinen, mutta silloin huomattiin, ettei vauva kasvakaan tarpeeksi. Pulloruokintaa koitettiin lisätä ja kaikkea muutakin mahdollista kokeiltiin imetysapulaitteesta erityisiin tuttipulloihin, mutta se oli kovaa taistelua, kun ei vauva kerran halunnut syödä. Pumppasin maitoa aina kun vauva nukkui, ja hän ei nukkunut paljoa. Välillä paino lähti nousuun ja luulimme, että apu löytyi, mutta aina parin kolmen viikon päästä vaaka näytti taas liian huonoa lukemaa. Imetyspoliltakin soitettiin ja hoitaja sanoi, että kuluneen viikon painolukema kuulostaa niin hyvältä, että enää ei tarvitse tulla polilla käymään. Seuraavan ja sitä seuraavan viikon painot kuitenkin olivat toista maata.

Epäilimme, että vauvalla saattaa olla refluksiongelmaa, vaikka hän ei pulautellutkaan juuri ollenkaan. Refluksista on olemassa "hiljainen" muoto, jossa ruoka nousee mahasta ruokatorveen aiheuttaen kipua, mutta tämä ei kuitenkaan näy ulos asti tulevana pulautteluna tai oksenteluna. Kyselimme tästä neuvolalääkäriltä, mutta hän vaan sanoi, että voi sitä olla mutta ei sille mitään voi tehdä. Imetyspolilla sanottiin, että vauvoilla on itkuisuus pahimmillaan noin kuuden viikon iässä, mutta siitä se sitten tasoittuu pikkuhiljaa. Me olimme uudet vanhemmat, jotka olivat huolissaan vauvan itkusta. Meille sanottiin, että vauvat itkevät. Yritimme kyllä hoitohenkilökunnalle kuvailla tilannetta, mutta monikaan ei tuntunut oikein ymmärtävän, ettei meidän vauvamme kohdalla mistään koliikki-itkusta ollut kyse. Itku liittyi selkeästi eniten syömistilanteisiin.

Huutoa tuli kyllä vauvalla monessa muussakin tilanteessa, hän oli toisaalta oikein aurinkoinen, mutta toisaalta hirveän monesta asiasta tuli paha huuto. Pukeminen, turvakaukaloon meneminen, kylpeminen, herääminen ulkona, kaikki ne aiheuttivat huutokohtauksen. Kun vauva huusi, niin hän jäykistyi aivan tikkusuoraksi tai takakaarelle. Pidin vauvaa usein olkapäällä ja välillä kun hän huusi, niin se oli kuin olisi lautaa kantanut olkapäällä, paitsi että laudat eivät huuda. Mutta vauva oli niin voimakas jäykistellessään, että hänen saaminen mihinkään normaaliin asentoon vaati ihan käsivoimia. Julkisen puolen fysioterapeutti neuvoi meille, miten meidän tulisi pakottaa vauva kippura-asentoon aina hänen huutaessaan, ja sillä tavalla kuulemma ylijäntevyys saataisiin ehkä murrettua. Lisäksi hän sanoi, että vauvaa pitäisi toistaiseksi olla pitämättä vatsallaan tai vatsapuolella ollenkaan. Sen mukaan me teimmekin. Siitä saimme toisaalta jotain ohjeita toimia, ja oli siitä jotakin apua. Kippura-asento oli tosiaan vauvalle hyvä asento, mutta myöhemmin kaikki muut fysioterapeutit sanoivat, että ei saa pakottaa. Lisäksi he neuvoivat, että monipuoliset asennot ovat tärkeitä, joten mahallaan olemisen täydellinen rajoittaminen oli väärin tehty. Sekin jäi harmittamaan ja mietityttämään, että olisiko vauva oppinut tai tottunut paremmin olemaan mahallaan, jos maha-asennon harjoittelua ei olisi katkaistu.

Joulukuussa vauva sai flunssan. Olimme vanhempieni luona reissussa ja vauvan nenä meni niin tukkoiseksi, että hän ei pystynyt syömään. Nenätipat olivat jääneet kotiin ja oli itsenäisyyspäivä. Koska vauvalla oli muutenkin ongelmia syömisessä, niin tilanne tuntui niin pahalta, että jouduimme lähtemään etuajassa kotiin nenätippojen luo. Se jäi harmittamaan erityisen paljon, että jouduimme lähtemään. Se taisi olla vasta toinen kerta, kun olimme mummilassa yökylässä. Minua harmittaa se vieläkin niin paljon, että itkettää. Mummilassa kyläilyjä ei olla sen jälkeenkään pystytty tekemään rauhassa, lukuun ottamatta yhtä joulua ja yhtä juhannusta, joina kertoina pystyttiin viipymään pari yötä.

Käytimme vauvan seuraavalla viikolla terveyskeskuksen lääkärillä, joka sanoi, että flunssa on menossa ohi, eikä mitään hätää. Kysyin samalla huonosta kasvusta, ja lääkäri oli sitä mieltä, että tilanne on ihan ok. Siinä vaiheessa olisi kyllä jo pitänyt huolestua enemmän vauvan kasvusta, sitähän varten kasvuseuranta on. Lääkärin jälkeen lähdimme kuitenkin iloisena koko perheellä kaupungille, kun kerran oltiin liikenteessä valmiiksi. Siitä jäikin yksi kivoimmista muistoista vauva-ajalta, nimittäin onnistunut käynti kaupungilla. Muistan, mitä vauvalla oli päällä, punaista bodyssa, kun joulukin oli tulossa. Vauva oli sellainen, että jos hän heräsi rattaissa, niin hän huusi pää punaisena niin kauan, että päästiin sisälle ja tissille. Eikä kaupungilla imettämisen yrittäminen huutavan lapsen kanssa rintakumien avulla ole mikään automaatio onnistumisen suhteen. Onneksi polarn o pyret moinosti joka paikassa uutta imetysnurkkaustaan, joten toimintasuunnitelma oli valmiina. Vauva heräsi, vauva huusi, juostiin rattaita kohti polarn o pyretiä, huutavan vauvan kanssa kaupan perälle ja nojatuoliin, rintakumit esiin ja syömään. Ja vauva rauhoittui syömään. Pari vuotta myöhemmin totesin, että voin ostaa yhden kalliin bodyn popista, koska pelkästään imetysnurkkauksen käytöstä voisi jo maksaa jotain.

Ennen joulua, muistaakseni aatonaattona, neuvolatäti soitti todella huolissaan ja sanoi, että vauvan kasvu on nyt niin huonoa, että nyt tehdään näin: minun piti imettää joka toisella ruualla ja syöttää pullosta joka toisella ruualla. Oltiin jo niin epätoivoisia ja tilanne näytti pahalta, joten tein mukisematta ohjeen mukaan, vaikka olisin niin kovasti halunnut imettää. Se oli kuitenkin typerin imetysohje ikinä. Vauva kasvoi kyllä hyvin seuraavan viikon. Tissit olivat koko ajan ihan täynnä ja meinasivat mennä tukkoon, ja joka toisella ruualla maitoa riitti pullossa. Sillä tavalla kuitenkin oma maito väheni hetkessä ja vain vaivoin vältin taas uuden rintatulehduksen. Pari seuraavaa viikkoa osoittivat jälleen, että vauvan kasvu hidastui taas. Joulun ja uudenvuoden aikaan tuli myös ikävä tauko vauvan kasvuseurantaan, eikä kukaan hoitohenkilökunnasta ehtinyt olla huolissaan.

Ilmeisesti korvikkeen määrän lisääntyminen myös aiheutti sen, että "refluksiongelmat" pahenivat. Vauvalla tuli ihmeellisiä äkillisiä kipuitkuja kesken nukkumisen, ja ajattelimme, että kyllä se sittenkin refluksia on. Olimme jo aika pettyneitä julkisen puolen lääkäreihin ja päätimme mennä yksityiselle. Sieltä lääkäri määräsi refluksiin nexiumia sekä sakeutusainetta, mutta sen seurauksena vauvalla meni maha kovalle ja hän oli todella itkuinen ja syöminen väheni dramaattisesti. Yksityisen lääkäri neuvoi hyvän syöttötavan (imetys 15min ja sitten pullolle joka kerta), josta olisi ollut apua silloin muutama viikko aiemmin. Nyt se ei kuitenkaan enää auttanut. Valvoimme vuorotellen itkuisen vauvan kanssa ja yritimme pakottaa häntä syömään pullosta. Se oli ehkä kauhein viikko, kun yritin saada apua vauvalle. Lääkäri oli luvannut soittaa, mutta hän ei soittanutkaan sovittuna päivänä. Kun lopulta sain hänet kiinni, niin hän ei oikein tuntunut tajuavan tilanteen vakavuutta. Ehdotin, että olisimme lähteneet vauvan kanssa päivystykseen, mutta emme sitten kuitenkaan menneet. Seuraavalla viikolla kävimme heti maanantaina terveyskeskuslääkärillä, josta saatiin kiireellinen lähete sairaalaan. Sieltä ei kuitenkaan ehditty edes ottaa yhteyttä, kun tiistain neuvolassa todettiin, että vauvan paino oli pudonnut viimeisen viikon aikana. Silloin oli jo kiire sairaalaan.

Huojennus oli todella suuri, kun saimme Nooan sairaalaan hoitoon, sillä vastuu avun hakemisesta oli painanut raskaasti hartioilla. Yritimme kyllä saada apua, mutta silti jäi sellainen olo, että tultiin liian myöhään. Käännyimme juuri väärään aikaan yksityisen tahon puoleen, silloin kun olisi ehkä saanut julkiselta paremmin apua. Yksi hoitajista myös painotti minulle vakavasti, että jos vauva ei syö, niin täytyy heti tulla sairaalaan. Ja oikeassahan hän oli, mutta ei sinne sairaalaan aina välttämättä niin helposti pääse, etenkään jos ei ole ihan varma asiastaan. Lääkärit sanoivat, että vahinkoa ei ole tapahtunut "hidastelun takia". Vaikka eipä sitä kukaan varmaan näin jälkeenpäin pysty sanomaan. Vasta osastolla myös todella huomattiin, miten vähän vauva oli syönyt edelliselläkin viikolla. Koska imetin, niin en tiennyt paljonko vauva oli kokonaisuudessaan syönyt, vaikka olimme kyllä huomanneet, että pullosta syöty määrä väheni ummetuksen myötä. Sairaalassa syöttöpunnituksissa kuitenkin huomattiin, että rintamaito oli aivan lopussa, eli vauva ei ollut syönyt juuri muuta kuin pullolla syödyn määrän eli todella vähän. Ei sairaalassakaan kuitenkaan aluksi tehty muuta kuin seurattiin tilannetta, otettiin verikokeita ja syötettiin pullosta. Olin todella huojentunut, että emme olleet enää yksin vastuussa vauvasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti