Alkusyksy ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Mitä siitä edes kertoisin.
Suurin huolenaihe on kai ollut se, saadaanko Milkan päivähoitoavulle jatkoa. Lopulta me saimme sitä. Mutta välillä iltaisin mietin, että millä hinnalla. Koko prosessi on ollut aika raskas. Eikä se ole ainoa prosessi, joka tässä on meneillään.
Yöhoitoa Milkalle tosiaan saimme. Aluksi määrä tuntui liian pieneltä, mutta muutaman viikon päästä saimme siihen pienen lisäyksen. Tällä hetkellä nuo myönnetyt 35h viikossa taitavat riittää. Maksajana on vammaispalvelu.
Mutta se päivähoitoapu. Kyse on 12:sta tunnista viikossa.
Nooalla on ollut jo pitkään 12h viikossa hoitoapua vammaispalvelun kautta meidän vanhempien jaksamista varten. Keväällä meille myönnettiin sama tuntimäärä myös Milkalle lapsiperheiden kotiavusta, sisältäen Milkan hoitoa ja kotityöapua. Tarvitsemme molemmille lapsille yhtä aikaa hoitajan, että saamme irtiottoa arjesta ja jaksamme pyörittää tätä systeemiä. Osa tunneista kuluu myös lasten asioiden hoitamiseen ja kaupassa käyntiin.
Toukokuussa meillä oli tukipalaveri, jonka tuloksena nuo 12h kotiapua ja Milkan hoitoa myönnettiin heinäkuun loppuun asti. Kesä menikin ihan mukavasti siitä huolimatta, että yövalvomista oli aika paljon. Mutta sitten meinasi nousta seinä eteen. Puhuin elokuussa puhelimessa kotipalvelun palveluohjaajan kanssa ja ihmettelin, miksi hän ei myönnä tunteihin jatkoa. Ko.palvelu on tilapäistä, mutta jakso ei ollut lopussa. Siinä oli viikon päästä tulossa seuraava tukipalaveri, jossa hän halusi kuulla kaikkien muiden tahojen mielipiteet tuntimäärästä. Se ei ollut mikään mukava puhelu, vaikka tietysti tiesin että tärkeämpi päätös tehdään sitten siellä palaverissa. Lopulta hän suostui myöntämään vain kuusi tuntia yhteensä parille viikolle.
Kun tunnit myönnettiin toukokuussa, niin olin varma ettei niitä enää lopeteta tai vähennetä. Että sitten kun kotipalvelu ei maksa niitä enää, niin vammaispalvelu varmaan maksaa. Onneksi en silloin tiennyt, minkälainen koetus olisi edessä.
No, elokuun palaveri meni ja se oli aikamoinen vääntö. Palveluohjaaja yritti kaikin tavoin sanoa, että riittäisikö vähempi kuin 12h. Hän kysyi jokaisen mielipidettä, mm. hoitofirman, mikä oli mielestäni hieman kummallista. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että kaikki tunnit ovat tarpeen ja tarve on jatkuvaa. Sovittiin että kotipalvelu myöntää niitä 7 viikkoa eteenpäin ja sen jälkeen voisi jatkaa vielä max 3kk asti, jolloin tulisi täyteen alusta alkaen ehdoton 6kk takaraja. Ja sovittiin että samalla haemme ko. tunteja vammaispalvelusta, tavoitteena että vammaispalvelu jatkaa sitten kun hakemus on käsitelty. Vammaispalvelun täti oli paikalla ja oli ihan positiivinen, että tunteja voitaisiin sieltä kautta myöntää.
Palaverin jälkeen olimme helpottuneita, mutta olihan siinä kaikkea muutakin huolta. Noin neljän viikon päästä kysyin vammaispalvelusta, saadaanko ko. tunteja sitä kautta ja mistä alkaen se olisi mahdollista. Vastaus oli että yöhoitoa on myönnetty, muuta tukea ei tässä vaiheessa. Vammaispalvelun johtavan sosiaalityöntekijän päätös.
Siinä vaiheessa aloin olla aika huolissaan. Lapsiperheiden kotipalvelu on tilapäistä ja lisäksi kokemukseni mukaan jatkopäätöksien saaminen sieltä on todella hankalaa ja yleensä sitä saa vain muutaman viikon kerrallaan. Vaikkakin meillä oli kesän yli hieman pidempi päätös. Mutta arvasin, että kotipalvelun palveluohjaaja haluaa taas vähentää tuntimäärää. Mielestäni tuen vähentäminen olisi kohtuutonta, koska tilanne ei ollut helpottunut millään tavalla, vaan pikemminkin vaikeutunut. Onneksi meille oli puolueettoman tahon toimesta järjestetty jo uusi tukipalaveri, jossa oli tarkoitus miettiä, ovatko tukitoimet riittävät. Tilanteen ollessa mikä oli, tiesimme että siinä tullaan keskustelemaan vain siitä, että vähennetäänkö tuota 12h tukea vai jatkuuko se. Eli lokakuun alun palaveri samasta aiheesta kuin kaksi edellistä palaveria, vaikka asian piti olla jo selvä. Mielestäni myös tässä meidän tilanteessa on aika ihmeellistä, jos tukipalaveri käytetään pohtimalla, että vähennetäänkö tai rajoitetaanko tukea jotenkin. Kun voisi miettiä sitäkin, että tarvitaanko vielä jotain lisää tai ovatko nykyiset systeemit toimivia tai mitä tehdään hätätilanteessa.
Kun palaveriin ja päätöksen loppumiseen oli 3 viikkoa aikaa, niin kotipalvelun palveluohjaaja soitti minulle jatkopäätöksestä. Palveluohjaaja sanoi puhelimessa, että hän haluaa ihan tosissaan auttaa. Hän sanoi, että hän voi tehdä jatkopäätöksen 12 tunnista reilusti palaverin yli marraskuun puoliväliin asti, koska vammaispalvelu ei ole maksamassa mitään. Mutta ensin hän halusi kysellä tarkemmin, miten tunnit ovat toteutuneet ja montako tuntia on mennyt kotitöihin yhdessä hoitajan kanssa ja montako asioiden hoitoon ja montako lepäämiseen. Siinä hän tulikin siihen tulokseen, että tunteja on aivan liikaa. Meillä oli kuulemma ihan liikaa vapaa-aikaa (n.8h tunneista siinä kohtaa hänen mielestään). Niin paljon ei voi olla. Eihän tavallisillakaan perheillä ole yhteistä parisuhdeaikaa. Meidän pitäisi käyttää Nooalle myönnettyjä 12h ja vuorotella. Ei auttanut, kun sanoin että niistä ei ole varaa vuorotella koska niitä on niin vähän ja kaiken muun ajan meistä molemmat ovat kiinni toisessa lapsessa tai isä töissä. Me emme pysty vuorottelemaan samaan tapaan kuin normaali lapsiperhe, jossa toinen vanhempi voi jonkin aikaa vahtia molempia lapsia. Ei auttanut kun sanoin että olen ollut väsyneempi, Milka on ollut itkuisempi, kun maha oli pegin asennuksen jäljiltä kipeä normaalia pitempään. Ei auttanut kun sanoin että uusia hoitajia oli tullut ja heidän neuvomiseen oli mennyt tunneista aikaa. Enkä halunnut pyytää hoitajia kotitöihin, koska sillä hetkellä Milkan hoidossa oli ihan tarpeeksi tekemistä. Tuntui että hän oli päätöksensä tehnyt yhdestä väärästä sanasta, jonka sanoin. Sen jälkeen ei muuttanut mieltään, vaikka suurin piirtein itkin puhelimessa, että tilanne on vaan vaikeutunut ja tukea halutaan silti vähentää. En suostunut tuntien vähentämiseen, joten hän suostui sitten tekemään vain viikon jatkoa päätökseen samalla tuntimäärällä. Kuluvan päätöksen loppuun oli kolme viikkoa aikaa ja tuolla yhdellä lisäviikolla selvittäisiin sitten palavereihin saakka, jossa tehtäisiin lopullinen päätös. Minusta oli tärkeää, ettei tunteja vähennetty ennen palavereita. Mutta puhelu oli aivan kauhea ja noin kuuden viikon päätös vaihtui yhteen viikkoon ihan ihmeellisellä tavalla.
Eipä ollut kovin mukavaa ruveta siinä odottelemaan kolmen viikon päästä olevaa palaveria ja sitä kautta saatavaa lopputulosta. Pari viikkoa kannoin niitä huolia, kunnes tuli mieleen, että nyt on kyllä pakko pyytää rukousapua, sillä en halunnut murehtia sitä asiaa koko ajan. Torstain rukouskokouksesta oli vielä reilu viikko palaveriin, ja siitä tulikin paras viikko pitkään aikaan.
Sunnuntai-iltana ennen palaveria kotipalvelun palveluohjaajalta tuli sähköposti, että hän on kuumeessa eikä pääse paikalle, toivottavasti muut saavat tehtyä arvioinnin. Ei voinut mitään, olin helpottunut. Varmaan koska en halunnut kokea mitään riitelyä tai vääntämistä taas kerran omassa kodissani. Tai sitä että ko. henkilö johtaisi muidenkin ajatuksia omille linjoilleen. Toivoin että vammaispalvelu ottaisi ne tunnit maksaakseen. Koska yleensä vammaispalvelu on tullut apuun silloin kun muilta tahoilta loppuu tahtotila tai resurssit.
Lisäksi kävi sellainen hyvä asia, että sairaalan sosiaalityöntekijä sattui soittamaan minulle palaveria edeltävänä torstaina. Hän on ollut aiemminkin puolellamme, mutta en ollut jaksanut kysyä, pääsisikö hän mukaan. No hän kuitenkin pääsi.
Palaveri meni maanantaina ihan ok ja me saimme puhua. Jäimme odottelemaan, mitä kaupunki päättää sisäisessä palaverissaan perjantaina.
Sen jälkeen tuo sairaalan sosiaalityöntekijä soitti ja sanoi, että sairaalan kanta on, että tarvitsemme nuo 12h. Hän sanoi ilmoittavansa sen eteenpäin. Olin huojentunut ja ajattelin, että eivät ne nyt voi niitä tunteja vähentää.
Perjantai meni, mutta mitään ei kuulunut. Maanantaina sain puhelun sosiaalityöntekijältä. Hän sanoi, että 12h oli päätetty jatkaa ja huomenna on teillä palaveri klo 14. Kysyin, että mikä taho ne maksaa. Valitettavasti vastaus oli että kotipalvelu. Hän ei tiennyt, kuinka pitkä päätös oli tulossa, mutta oli ymmärtänyt, että toistaiseksi. Palaverin tarkoitus oli kuulemma miettiä, miten meitä voitaisiin tukea. Oletin sen tarkoittavan, että mietitään montako tuntia pitää tehdä kotitöitä, montako tuntia hoitaa asioita ja varmistetaan, että vapaa-aikaa ei jää liikaa. Olin oikeassa.
Ihmettelimme kovasti, että miksi vielä tarvitaan yksi palaveri. Meistä ei ollut kovin mukavaa, että meille vain ilmoitettiin, että tulemme teille huomenna. Iisak joutui järjestämään aikaa kesken työpäivän osallistuakseen siihen. Meille kylläkin sanottiin, että jos hän ei pääse, niin hänelle kyllä sitten kerrotaan jälkeenpäin, mitä siinä puhuttiin. Sehän lohduttaakin, että saa jälkeenpäin tiedon, mitä muut ovat päättäneet oman elämän suhteen.
Tiistain palaverissa väännettiinkin melkein kaksi tuntia näistä asioista, joiden olisi pitänyt olla selviä jo pari kuukautta aiemmin. Se ei ollut todellakaan mikään mukava keskustelu, eikä tässä oikein ehkä pysty sitä enää kunnolla kuvailemaan. Kotipalvelu oli valmis maksamaan noita 12h viikossa eteenpäin, mutta palveluohjaaja yritti kaikin tavoin johdattaa keskustelua siihen suuntaan, että niistä olisi käytännön apua meille mahdollisimman vähän ja että lisärasitetta tulisi mahdollisimman paljon. Hoitofirmasta paikalle tullut henkilö selitti ja selitti asioita, jotka johtivat keskustelua vain sivuraiteille tai saattoivat meitä huonoon valoon. Lopputuloksena tunnit ovat kuitenkin käytettävissä vuoden loppuun asti. Käteen jäi kuitenkin huoli siitä, että palveluohjaaja tuskin tulee olemaan tyytyväinen siihen, miten olemme niitä käyttäneet. Mitä sitten joulukuussa tapahtuu, kun hän kyselee seuraavan kerran sisällöistä, jäi taas auki. Ei tunnu kovin kivalta, kun joku toimistotäti yrittää määrätä jokaista yksityiskohtaa meidän arkipäivistämme, joita hän ei kuitenkaan ymmärrä.
Osa paikalla olleista henkilöistä taisi ymmärtää meitä hiukan paremmin. Pahoittelivat sitä, että tämä on näin vaikeaa. Vammaispalvelun täti ei sanonut mitään koko palaverin aikana, mutta palaverin jälkeen hän sanoi, että "kiitos kärsivällisyydestä". Lämmittihän se mieltä hiukan.
Seuraavana yönä minä en nukkunut kuin 4,5 tuntia ja pari seuraavaa viikkoa menivät muutenkin enemmän tai vähemmän valvoessa, eikä niinkään lastenhoidon takia vaan stressin. Tässä on tosiaan muitakin huolenaiheita, jotka mietityttävät öisin, mutta kyllä tuo painostuspalaveri taisi laukaista jonkinlaisen stressireaktion. Palaverista on nyt kuukausi aikaa, ja vasta nyt alkaa tuntua, että yöt eivät kulu pelkästään huolehtimiseen. Toivon todella, että tästä aiheesta ei tarvitse taas palaveerata juuri joulun alla, vaan jatkopäätös tulisi hieman helpommin.
Ja toivottavasti marras- ja joulukuu menisivät yhtään leppoisammissa tunnelmissa.