Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauva. Näytä kaikki tekstit

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Iloinen lenkkikaveri


Tämä postaus oli tarkoitus tehdä jo muutama viikko sitten. Yhtenä kylmimmistä helmikuun pakkaspäivistä päätin lähteä ulkoilemaan Milkan kanssa, ja oli kiva huomata, että tyttökin oli oikein iloisella mielellä mukana. Kuvista tuli niin suloisia, että tallennetaan ne nyt blogiin muistiin.




Milka on yleensä aika rauhallinen lenkkikaveri, vaikka noin kauniita hymyjä ei normaalisti ulkona irtoa. Odottelemme vieläkin Milkalle apuvälinerattaita, joissa Milkan olisi mukavampi olla. Toivon, että sitten uskaltaisi lähteä vähän pidemmällekin kävelylle.

Oli kiva, että tänä vuonna on ollut kunnon talvi. Mukavaa silti, että kovimmat pakkaset jo helpottivat, mutta talvi vielä jatkuu. Linnut laulavat kivasti. Tänäänkin kävimme pikku kävelyllä. 

Lattialla Milkan kyynärnoja-asento on kehittynyt hurjasti ja Milka nostaa jo päätä aika korkealle. Veikeät hymyt ovat meillä ihan arkipäivää. Tämäkin kuva on helmikuulta.



Milkalla onkin ensi viikolla jo 1v-synttärit! Pitää ruveta pian ottamaan uusia kuvia 1-vuotiaasta!
posted from Bloggeroid

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Mitä maaliskuussa tapahtuikaan?

Vuosi lähestyy loppuaan, joten täytyy varmaan yrittää jotain juttua taas raapustaa blogiin.

Sen voin ainakin sanoa, että vuosi on mennyt yllättävänkin hyvin siihen nähden, miltä tuntui maaliskuussa saadun huonon uutisen jälkeen. Silloinhan saimme kuulla, että syntyvä vauva on sairas sekin. Lamaantumaan ei ehtinyt kuin ehkä yhdeksi iltapäiväksi, sillä tieto tuli vain viikkoa ennen suunniteltua synnytyksen käynnistystä. Siinä tuli kova kiire järjestellä synnytys toiseen sairaalaan ja muuta sellaista. Onneksi ystäväperhe tuli siinä kohtaa tueksi sekä toimintasuunnitelman laatimisessa että toteutuksessa. Sillä oli suuri merkitys.

Ei siinä tosiaan voinut jäädä surussa mylläämään, kun pää piti saada kuntoon synnytystä varten. Mistä löytää synnytykseen voimaa tai iloa, kun maailmaan on tulossa vaikeasti sairas lapsi? Aikaa oli hyvin, hyvin, hyvin vähän valmistautua uuteen tilanteeseen. Onneksi pohja ei tippunut alta, vaan taivaan isän iankaikkiset käsivarret kannattelivat siinäkin tilanteessa.

Synnytys meni hienosti ja siitä jäi hyvä muisto, kuten ensimmäisestäkin. Tapahtumien kulku oli oikeastaan aika jännittävä, ja siinäkin näin Jumalan kädenjäljen mukana. Kaikki sujui niin kohdalleen, jopa kellontarkasti. Se, miten ystävä ehti olla käynnistyspäivinä paikalla juuri niin kauan kuin tarvitsinkin hänen tukeaan ja seuraansa, ja se, miten tamperelainen doula tuli minua "etukäteen moikkaamaan" juuri silloin kun alkoikin tapahtua todenteolla. Tuo ennestään tuntematon doula oli kuin enkeli, niin osaava ja varma, että en olisi parempaa tukihenkilöä voinut tuohon synnytykseen saada, vaikka Iisak joutuikin olemaan kotona Nooan kanssa. Joskus nuorena olen myös pelännyt synnytystä kovasti, mutta sen pelon Jumala hoiti pikkuhiljaa pois jo vuosina ennen Nooan syntymää.

Kerrottavaa olisi vaikka millä mitalla, mutta ajanpuutteen vuoksi täytyy kiirehtiä. Milka syntyi 15.3. klo 0:27.

Synnytyksen jälkeen, heti kun vauva oli saatu turvallisesti maailmaan, sattui pikku "hupsista-pupsista-tilanne" tai oikeastaan siis vaaratilanne minun kohdallani. Se ei ollut kenenkään syy, vaan erittäin harvinainen synnytykseen liittyvä komplikaatio, niin voi varmaan sanoa. Synnytyksen hoitanut kätilö sanoi jälkeenpäin, että hän on nähnyt vastaavan tilanteen kerran aikaisemmin, ja arvasi sen takia mitä oli tapahtumassa. Sen takia hän osasi toimia erittäin nopeasti ja uskon, että hän pelasti henkeni, joka oli kuulemma minuuteista kiinni, tai ainakin hän turvasi hyvän jälkivoinnin minulle. Sattumuksen takia menetin 4,5 litraa verta, eli melkeinpä kaikki, ja sitä kuulemma korvattiin samaa vauhtia takaisin. Lääkäri, joka ei ollut nähnyt vastaavaa aikaisemmin, kursi minut kokoon, ja ko. operaation jälkeen aamuyöllä hb-arvoni oli ollut 100! Minusta se oli aika uskomatonta, ja kuvaa sitä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti yliopistosairaalassa toimittiin. Mitenkähän olisi käynyt oman kotikaupungin keskussairaalassa, jossa olisin synnyttänyt, jos Milka olisi ollut terve, tai jos emme olisi saaneet hänen diagnoosiaan ajoissa, tai jos synnytys olisi alkanut itsestään ennen käynnistyspäivää.

Itselleni tuo tilanne ei ollut niin kovin hurja koettuna, kuin miltä se kuulostaa. Minut tietysti nukutettiin melkein heti, ja vaikka vähän ehdinkin kuulla, mitä tapahtuu, niin en kerinnyt tai osannut pelästyä. Nukutukseen joutuminen oli ihan tuttua juttua jo ensimmäisestä synnytyksestä. Aamulla oli toki heräämössä sitten jännä kuulla, mitä siinä tapahtuikaan. Ja Iisakille sain laittaa tippa linssissä viestiä, että onneksi en joutunut jättämään sinua yksin tänne. Näiden kahden sairaan lapsen kanssa kumpikaan meistä ei pärjäisi yksin.

Oikeastaan koko synnytys ja jälkihässäkkä jäi mielestä hyvin nopeasti, mutta en kuitenkaan halua unohtaa sitä kokonaan. Se on taas yksi asia, joka kertoo Jumalan uskollisuudesta ja huolenpidosta. Hän on kaikkien tilanteiden yläpuolella, Hän näkee kaiken, tietää kaiken jo etukäteen ja auttaa joka tilanteessa. Hänellä on niin sanotusti homma hallussa.

Ainiin, muutamaa viikkoa ennen Milkan syntymää olin rukouskokouksessa, ja eräs henkilö sanoi minulle sanoman, jonka hän koki olevan Jumalalta minulle. Hän sanoi, että "kävelet korkean jyrkänteen reunalla, mutta sinä et putoa sinne". Ajattelin, että se liittyy jollain tavalla siihen, onko vauva terve vai sairas, koska ajatus toisenkin vauvan sairaudesta on tuntunut etukäteen ihan mahdottoman syvältä kuilulta. Ja koska se oli siihen aikaan avoin kysymykseni. No, pari kuukautta synnytyksen jälkeen muistelin tuota sanomaa, ja silloin minä yhtäkkiä tajusin, mihin se liittyi. Pling - ihan kuin valot olisivat syttyneet kun tajusin. Aivan, minä en kuollut enkä siis pudonnut kuiluun. Ehkä Jumala halusi sanoa, että hän on kyllä tiennyt koko ajan mitä tapahtuu.

Tässäpä siis avattuna hiukan maaliskuun tapahtumia. Kai se kuitenkin oli se merkittävin hetki tänä vuonna, kun Milka syntyi.

Kun minä olin nukutuksessa operoitavana, niin enkeli-doula piteli vastasyntynyttä Milkaa ihoaan vasten. Myöhemmin hän kertoi moneen kertaan, kuinka liikuttavaa se oli ja että vauva oli niin kaunis. Enkeli-doula oli kaikin tavoin ihana ja muun muassa antoi minulle itse tekemänsä "voimavillasukat" lahjaksi. Ne ovat minulla nytkin jalassa.

Kevät oli vaikea ja siitä taisin jotain blogissa kertoakin. Sitten alkoi kuitenkin elämä voittaa ja lähteä pyörimään. Kesä meni oikein mukavasti, vaikka en niin paljoa siitä muistakaan, kun melko väsyneitä oltiin. Kivoja kuvia on kuitenkin muistona ja mm. facebookin mustavalkokuvahaaste oli itseasiassa lopulta jopa merkittävä leikki, koska niihin kuviin tuli ikuistettua pari kesän merkittävistä hetkistä. Syksy oli henkisesti rankempi tietyistä asioista johtuen, mutta muuten on mennyt hyvin. Tuntuu, että tässä ei kulu aikaakaan, kun Milka täyttää jo 1v. Niin vaan on lähtenyt elämä sujumaan tässäkin uudessa tilanteessa.

Kiitos kaikille blogin lukijoille kuuntelemisesta ja tuestanne. Vaikka se olisi vähäistäkin, niin ei kuitenkaan merkityksetöntä.

Kiitos Taivaan Isälle aivan ihanista, erityisistä lapsista ja tietenkin parhaasta lasten isästä ja puolisosta, joka pitää tätä perhettä omalta merkittävältä (200%?) osaltaan pystyssä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Heikkona

Kerroin seurakunnassamme lyhyesti perheestämme ja Jumalan huolenpidosta. Juttu sai niin lämpimän vastaanoton, että se julkaistiin vielä seurakunnan tiedotuslehdessäkin tässä muodossa:

Meidän perheeseemme kuuluvat Ninni-äiti, Iisak-isä ja lapset Nooa 4v ja Milka 7kk. Molemmilla lapsilla on vaikea, etenevä aineenvaihduntasairaus. Nooan kohdalla sairaus on rajoittanut ja vaikeuttanut paljon elämää. Oma syöminen, juominen, puhuminen ja liikkuminen ovat mahdottomia. Niiden lisäksi elämää haittaavat myös mm. velttous ja jäykistely sekä vaikea pahoinvointi ja oksentelu.

Nooalle 2-vuotiaana aloitettu ruokavaliohoito on kuitenkin rauhoittanut ja parantanut pojan oloa paljon. Milkan elämä on saanut alkaa rauhallisemmin, koska ruokavaliohoito voitiin aloittaa heti syntymästä. Silti myös Milkan kohdalla syöminen kävi mahdottomaksi, kehitysviivettä alkaa olla näkyvissä ja pahoinvointikin vaivaa. Molemmat lapset ovat kuitenkin kovin iloisia, aurinkoisia ja sosiaalisia. He ovat selvästi onnellisia lapsia sairaudesta huolimatta.

Me vanhemmat emme ole pystyneet selviämään Nooan hoitamisesta omin voimin, vaan ulkopuolista hoitoapua on tarvittu paljon. Nooan hoitaminen yöaikaan on raskasta työtä, joten Nooalle tulee joka yöksi hoitaja. Oli Jumalan armoa ja apu oikeaan aikaan, että Nooa sai noin puolivuotiaasta eteenpäin jäädä sairaalahoitoon joka yöksi ja sittemmin yöhoito järjestyi kotiin. Sen jälkeen apua on järjestynyt myös päiväajalle aina tarpeen mukaan. Lisää apua ei ole koskaan saatu helposti, mutta aina sitä on lopulta saatu, sillä Jumala on ollut meidän puolellamme. Taivaan Isä on auttanut monta kertaa meidän perhettämme todella merkittävillä tavoilla ja olemme saaneet ihmetellä hänen huolenpitoaan – ja opetella luottamaan siihen.

Viime keväänä löydettiin myös toiselta lapseltamme Milkalta sama vaikea sairaus hieman ennen hänen syntymäänsä. Se oli todella vaikea paikka. Tiesimme, että elämä ei tule olemaan helppoa kahden sairaan lapsen kanssa ja aluksi tuntui melkein mahdottomalta saada edes perusarkea pyörimään. Ehkä moni teistäkin on miettinyt, miksi tällaista on tapahtunut meille.
Minä olen alusta asti kokenut hyvin vahvasti, että Nooan sairauteen liittyy jokin erityinen Jumalan suunnitelma. Että tällä asialla on tarkoitus ja että Jumala on tekemässä jotain. Olen kokenut, että tähän vaikeaan asiaan liittyy suuri Jumalan siunaus tai siunauksia. Mikä se Jumalan suunnitelma sitten on, niin sitä me emme vielä tarkalleen ottaen tiedä. Vaikka meillä on ollut usein vaikeaa, niin toisaalta on ollut myös hienoa saada olla mukana erityisessä Jumalan suunnitelmassa.
Yksi siunauksista varmasti on se, että meidän puolesta on rukoiltu todella paljon. Me olemme siitä todella kiitollisia. Voin kertoa, että rukouksista on ollut paljon apua ja niihin on vastattu. Olen oppinut, miltä se tuntuu, kun ”rukoukset kantavat”. Olemme kiitollisia myös kaikesta käytännön avusta, jota olemme saaneet!
Olen omalla kohdallani kokenut asian niin, että sairaiden lasten äitinä oleminen on minun palvelutehtäväni. En ole vielä varma, mitä kaikkea se tarkoittaa tai olenko vielä kunnolla alkanut toteuttaa tehtävääni.  Kun Milkan synnyttyä mietin, mikä minun tehtäväni on, niin silloin ei tullut kuin yksi asia mieleen: Olla heikko.
Sitä olen todella joutunut olemaan aika paljon. Kulunut syksy on ollut aika vaikea. Olen joutunut olemaan heikko ja pyytämään edelleen lisää apua. Mutta voiko heikkona oleminen olla jonkun tehtävä? En tiedä. Ehkä se ainakin liittyy minun tehtävääni. Viime keväänä Milkan synnyttyä sain ystävältä tekstiviestin, jossa oli raamatunpaikka: 2. Kor 12:9 ”Ja hän sanoi minulle: Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Tuntui, että se sopii täydellisesti minun tilanteeseeni. Ehkä minun tehtäväni on olla heikko, että Jumalan voima saisi tulla näkyviin. Rukoillaan, että Jumalan valtasuuruus saa tulla yhä enemmän esiin ja näkyviin meidänkin perheemme tilanteen kautta.

maanantai 7. elokuuta 2017

Omaan huoneeseen

Viime viikko ja viime päivät ovat olleet melkoisen hektistä aikaa. Nooa oli sairaalassa muutaman päivän ja minä olin hänen kanssaan siellä päivisin. Isä joutui järjestämään työasioita uuteen uskoon, että pystyi olemaan sillä aikaa Milkan kanssa kotona. Saimme luvan käyttää Nooan yöhoitajaa Milkan hoitoon Nooan ollessa sairaalassa, joten saimme nukkua kahtena yönä. Tosin minä nukuin vain toisena yönä. Stressi on tällä hetkellä aika kova Nooan kotihoitoringin asioiden takia.

Ja nyt Milkallakin alkaa oma hoitorinki. Koska Milkan yöhoito käy koko ajan enemmän voimille mm. lisääntyneen oksentelun takia, niin olen pommittanut vammaispalvelua sähköpostilla ja puhelimella. Pyysin Milkalle yöhoitoapua joka yölle 9h per yö. Se ei ihan mennyt läpi, mutta saimme 7h *4 yötä viikossa. On siitäkin varmasti jo huomattavasti apua. Tänä iltana sitten Nooan hoitaja (+1 perehtyjä) tulee klo 23. Milkan hoitaja tulee klo 00. Hän antaa Milkalle kaikki yöruuat eli hän letkuttaa ruokaa yhteensä 3h ja vahtii Milkan unia väliin jäävät 2h+2h. Milkan hoitaja lähtee 7ltä ja Nooan hoitaja(t) 8lta. Huomaatte ehkä, miksi 9h olisi parempi, mutta mennään tällä. Meillä on mahdollisuus nukkua yli 6h ja vuorottelun avulla hiukan enemmänkin. Sillä jaksaa ehkä pyörittää lasten hoidon ja hoitajien rumbaa.

Tänään isi kokosi Nooan vanhan pinnasängyn, jossa on korotettu pääty. Se mahtui työhuoneeseen, josta tuli nyt sitten puoliksi Milkan huone ja puoliksi isin työhuone. Siellä meidän vauva nyt nukkuu isoveljen vanhassa sängyssä. Aika söpöä. Onneksi hänelle ei varmaan ole paljonkaan väliä sillä, että kuka ruokaa ruiskuttaa yöllä.

Vaikka Nooalla on paljon hoitoa ja Milkallakin jo jonkin verran, niin me saamme laittaa kummankin lapsen itse illalla nukkumaan. Se on mukavaa.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Nooan tarina I: 0-4kk

Nooa syntyi 2013 syyskuussa "terveenä vauvana", tai niin sitä luultiin. Syömisongelmat alkoivat kuitenkin melkein heti. Imetin, mutta se onnistui vain rintakumeilla ja lisäksi se oli välillä kovin itkuista puuhaa. Vauva huusi ja vaikken kunnolla muistakaan, niin varmaan äitikin itki. Nälkä oli vauvalla kova, mutta hän ei monestikaan pystynyt rauhoittua syömään. Ainakin pari kertaa muistan kanniskelleeni nälkäistä huutavaa vauvaa tunnin verran, ennen kuin vauva suostui syömään. Välillä oli rauhallisempiakin imetyshetkiä, ne jäivät ihanimmaksi muistoksi.

Kävimme myös pari kertaa sairaalassa imetyspolilla, kun tarpeeksi monta kertaa olin kysellyt neuvolasta asiasta. Siellä leikattiin vauvalta kielijänne 6 viikon iässä, kun epäiltiin, että se saattaa vaikeuttaa imemistä. Itseäni jäi kovasti harmittamaan, miksi sitä ei tehty heti parin päivän ikäisenä sairaalassa. Siellä toinen lääkäri sanoi, että leikataan, mutta toinen lääkäri sanoi, että ei. Jos olisi vaan heti leikattu se, niin oltaisiin ehkä säästytty osalta syömisongelmista, tai ainakin olisi ollut yksi mahdollinen ongelmien syy suljettuna pois ja olisi voitu ehkä löytää parempaa apua todellisiin ongelmiin. Sekin harmitti, että neuvolassa ei osattu neuvoa imetyspolille aiemmin, vaikka kyselin siitä.

Noin parin kuukauden iässä imetys rauhoittui ja vauva söi ja oli tyytyväinen, mutta silloin huomattiin, ettei vauva kasvakaan tarpeeksi. Pulloruokintaa koitettiin lisätä ja kaikkea muutakin mahdollista kokeiltiin imetysapulaitteesta erityisiin tuttipulloihin, mutta se oli kovaa taistelua, kun ei vauva kerran halunnut syödä. Pumppasin maitoa aina kun vauva nukkui, ja hän ei nukkunut paljoa. Välillä paino lähti nousuun ja luulimme, että apu löytyi, mutta aina parin kolmen viikon päästä vaaka näytti taas liian huonoa lukemaa. Imetyspoliltakin soitettiin ja hoitaja sanoi, että kuluneen viikon painolukema kuulostaa niin hyvältä, että enää ei tarvitse tulla polilla käymään. Seuraavan ja sitä seuraavan viikon painot kuitenkin olivat toista maata.

Epäilimme, että vauvalla saattaa olla refluksiongelmaa, vaikka hän ei pulautellutkaan juuri ollenkaan. Refluksista on olemassa "hiljainen" muoto, jossa ruoka nousee mahasta ruokatorveen aiheuttaen kipua, mutta tämä ei kuitenkaan näy ulos asti tulevana pulautteluna tai oksenteluna. Kyselimme tästä neuvolalääkäriltä, mutta hän vaan sanoi, että voi sitä olla mutta ei sille mitään voi tehdä. Imetyspolilla sanottiin, että vauvoilla on itkuisuus pahimmillaan noin kuuden viikon iässä, mutta siitä se sitten tasoittuu pikkuhiljaa. Me olimme uudet vanhemmat, jotka olivat huolissaan vauvan itkusta. Meille sanottiin, että vauvat itkevät. Yritimme kyllä hoitohenkilökunnalle kuvailla tilannetta, mutta monikaan ei tuntunut oikein ymmärtävän, ettei meidän vauvamme kohdalla mistään koliikki-itkusta ollut kyse. Itku liittyi selkeästi eniten syömistilanteisiin.

Huutoa tuli kyllä vauvalla monessa muussakin tilanteessa, hän oli toisaalta oikein aurinkoinen, mutta toisaalta hirveän monesta asiasta tuli paha huuto. Pukeminen, turvakaukaloon meneminen, kylpeminen, herääminen ulkona, kaikki ne aiheuttivat huutokohtauksen. Kun vauva huusi, niin hän jäykistyi aivan tikkusuoraksi tai takakaarelle. Pidin vauvaa usein olkapäällä ja välillä kun hän huusi, niin se oli kuin olisi lautaa kantanut olkapäällä, paitsi että laudat eivät huuda. Mutta vauva oli niin voimakas jäykistellessään, että hänen saaminen mihinkään normaaliin asentoon vaati ihan käsivoimia. Julkisen puolen fysioterapeutti neuvoi meille, miten meidän tulisi pakottaa vauva kippura-asentoon aina hänen huutaessaan, ja sillä tavalla kuulemma ylijäntevyys saataisiin ehkä murrettua. Lisäksi hän sanoi, että vauvaa pitäisi toistaiseksi olla pitämättä vatsallaan tai vatsapuolella ollenkaan. Sen mukaan me teimmekin. Siitä saimme toisaalta jotain ohjeita toimia, ja oli siitä jotakin apua. Kippura-asento oli tosiaan vauvalle hyvä asento, mutta myöhemmin kaikki muut fysioterapeutit sanoivat, että ei saa pakottaa. Lisäksi he neuvoivat, että monipuoliset asennot ovat tärkeitä, joten mahallaan olemisen täydellinen rajoittaminen oli väärin tehty. Sekin jäi harmittamaan ja mietityttämään, että olisiko vauva oppinut tai tottunut paremmin olemaan mahallaan, jos maha-asennon harjoittelua ei olisi katkaistu.

Joulukuussa vauva sai flunssan. Olimme vanhempieni luona reissussa ja vauvan nenä meni niin tukkoiseksi, että hän ei pystynyt syömään. Nenätipat olivat jääneet kotiin ja oli itsenäisyyspäivä. Koska vauvalla oli muutenkin ongelmia syömisessä, niin tilanne tuntui niin pahalta, että jouduimme lähtemään etuajassa kotiin nenätippojen luo. Se jäi harmittamaan erityisen paljon, että jouduimme lähtemään. Se taisi olla vasta toinen kerta, kun olimme mummilassa yökylässä. Minua harmittaa se vieläkin niin paljon, että itkettää. Mummilassa kyläilyjä ei olla sen jälkeenkään pystytty tekemään rauhassa, lukuun ottamatta yhtä joulua ja yhtä juhannusta, joina kertoina pystyttiin viipymään pari yötä.

Käytimme vauvan seuraavalla viikolla terveyskeskuksen lääkärillä, joka sanoi, että flunssa on menossa ohi, eikä mitään hätää. Kysyin samalla huonosta kasvusta, ja lääkäri oli sitä mieltä, että tilanne on ihan ok. Siinä vaiheessa olisi kyllä jo pitänyt huolestua enemmän vauvan kasvusta, sitähän varten kasvuseuranta on. Lääkärin jälkeen lähdimme kuitenkin iloisena koko perheellä kaupungille, kun kerran oltiin liikenteessä valmiiksi. Siitä jäikin yksi kivoimmista muistoista vauva-ajalta, nimittäin onnistunut käynti kaupungilla. Muistan, mitä vauvalla oli päällä, punaista bodyssa, kun joulukin oli tulossa. Vauva oli sellainen, että jos hän heräsi rattaissa, niin hän huusi pää punaisena niin kauan, että päästiin sisälle ja tissille. Eikä kaupungilla imettämisen yrittäminen huutavan lapsen kanssa rintakumien avulla ole mikään automaatio onnistumisen suhteen. Onneksi polarn o pyret moinosti joka paikassa uutta imetysnurkkaustaan, joten toimintasuunnitelma oli valmiina. Vauva heräsi, vauva huusi, juostiin rattaita kohti polarn o pyretiä, huutavan vauvan kanssa kaupan perälle ja nojatuoliin, rintakumit esiin ja syömään. Ja vauva rauhoittui syömään. Pari vuotta myöhemmin totesin, että voin ostaa yhden kalliin bodyn popista, koska pelkästään imetysnurkkauksen käytöstä voisi jo maksaa jotain.

Ennen joulua, muistaakseni aatonaattona, neuvolatäti soitti todella huolissaan ja sanoi, että vauvan kasvu on nyt niin huonoa, että nyt tehdään näin: minun piti imettää joka toisella ruualla ja syöttää pullosta joka toisella ruualla. Oltiin jo niin epätoivoisia ja tilanne näytti pahalta, joten tein mukisematta ohjeen mukaan, vaikka olisin niin kovasti halunnut imettää. Se oli kuitenkin typerin imetysohje ikinä. Vauva kasvoi kyllä hyvin seuraavan viikon. Tissit olivat koko ajan ihan täynnä ja meinasivat mennä tukkoon, ja joka toisella ruualla maitoa riitti pullossa. Sillä tavalla kuitenkin oma maito väheni hetkessä ja vain vaivoin vältin taas uuden rintatulehduksen. Pari seuraavaa viikkoa osoittivat jälleen, että vauvan kasvu hidastui taas. Joulun ja uudenvuoden aikaan tuli myös ikävä tauko vauvan kasvuseurantaan, eikä kukaan hoitohenkilökunnasta ehtinyt olla huolissaan.

Ilmeisesti korvikkeen määrän lisääntyminen myös aiheutti sen, että "refluksiongelmat" pahenivat. Vauvalla tuli ihmeellisiä äkillisiä kipuitkuja kesken nukkumisen, ja ajattelimme, että kyllä se sittenkin refluksia on. Olimme jo aika pettyneitä julkisen puolen lääkäreihin ja päätimme mennä yksityiselle. Sieltä lääkäri määräsi refluksiin nexiumia sekä sakeutusainetta, mutta sen seurauksena vauvalla meni maha kovalle ja hän oli todella itkuinen ja syöminen väheni dramaattisesti. Yksityisen lääkäri neuvoi hyvän syöttötavan (imetys 15min ja sitten pullolle joka kerta), josta olisi ollut apua silloin muutama viikko aiemmin. Nyt se ei kuitenkaan enää auttanut. Valvoimme vuorotellen itkuisen vauvan kanssa ja yritimme pakottaa häntä syömään pullosta. Se oli ehkä kauhein viikko, kun yritin saada apua vauvalle. Lääkäri oli luvannut soittaa, mutta hän ei soittanutkaan sovittuna päivänä. Kun lopulta sain hänet kiinni, niin hän ei oikein tuntunut tajuavan tilanteen vakavuutta. Ehdotin, että olisimme lähteneet vauvan kanssa päivystykseen, mutta emme sitten kuitenkaan menneet. Seuraavalla viikolla kävimme heti maanantaina terveyskeskuslääkärillä, josta saatiin kiireellinen lähete sairaalaan. Sieltä ei kuitenkaan ehditty edes ottaa yhteyttä, kun tiistain neuvolassa todettiin, että vauvan paino oli pudonnut viimeisen viikon aikana. Silloin oli jo kiire sairaalaan.

Huojennus oli todella suuri, kun saimme Nooan sairaalaan hoitoon, sillä vastuu avun hakemisesta oli painanut raskaasti hartioilla. Yritimme kyllä saada apua, mutta silti jäi sellainen olo, että tultiin liian myöhään. Käännyimme juuri väärään aikaan yksityisen tahon puoleen, silloin kun olisi ehkä saanut julkiselta paremmin apua. Yksi hoitajista myös painotti minulle vakavasti, että jos vauva ei syö, niin täytyy heti tulla sairaalaan. Ja oikeassahan hän oli, mutta ei sinne sairaalaan aina välttämättä niin helposti pääse, etenkään jos ei ole ihan varma asiastaan. Lääkärit sanoivat, että vahinkoa ei ole tapahtunut "hidastelun takia". Vaikka eipä sitä kukaan varmaan näin jälkeenpäin pysty sanomaan. Vasta osastolla myös todella huomattiin, miten vähän vauva oli syönyt edelliselläkin viikolla. Koska imetin, niin en tiennyt paljonko vauva oli kokonaisuudessaan syönyt, vaikka olimme kyllä huomanneet, että pullosta syöty määrä väheni ummetuksen myötä. Sairaalassa syöttöpunnituksissa kuitenkin huomattiin, että rintamaito oli aivan lopussa, eli vauva ei ollut syönyt juuri muuta kuin pullolla syödyn määrän eli todella vähän. Ei sairaalassakaan kuitenkaan aluksi tehty muuta kuin seurattiin tilannetta, otettiin verikokeita ja syötettiin pullosta. Olin todella huojentunut, että emme olleet enää yksin vastuussa vauvasta.