maanantai 26. kesäkuuta 2017

Juhannus kuvilla

Juhannusaattona teimme koko perheen reissun mummilaan. Milka oli ensimmäistä kertaa mummilassa, ja Nooallakin oli viime käynnistä kulunut jo yli puoli vuotta. Pakkaamista ja valmistelua oli melkoisen paljon siihen nähden, että ehdittiin olla perillä vain alle 8 tuntia. Nooan yöhoitotarpeen takia vain päivän reissut ovat mahdollisia. Päivästä tuli kuitenkin oikein mukava lyhykäisyydestään huolimatta. 

Mukavinta oli, kun ehdin olla rauhassa myös Nooan kanssa. Makuuasento ei ole Nooalle helpoin etenkään vieraammissa paikoissa, mutta nyt hän viihtyi hyvin "päivälevolla" sängyllä pötkötellen. Meillä oli Nooan kanssa kivaa ja otimme paljon selfiekuvia, joista tämä yksi onnistui. Sen jälkeen Nooa pötkötteli sängyllä vielä mumminkin kanssa. 



Isomummu tuli myös käymään ja tapasi Milkan ensimmäistä kertaa. Mummu piteli pitkän aikaa Milkaa sylissä. Niin kauan, että Milkaa rupesi nukuttamaan. Otettiin myös ensimmäiset perhekuvat meistä neljästä, mutta niistä mikään ei onnistunut ihan kamalan hyvin. Mummilan olohuone ei ole ihan paras paikka valokuvaamiseen.



Aikataulu oli aika tiivis lyhyen käyntimme takia, mutta kerkisimme ennen saunaa ulos grillaamaan.



Lapset jäivät aluksi mummin kanssa sisään, mutta pihalla totesin, että Nooa täytyy hakea mukaan grillaamaan. Nooa tykkäsikin kovasti päästä sylissä ulos ja varsinkin lokkien äänet naurattivat häntä kovasti. Totesin, että en osaa sanoa, mitä lokki sanoo. Se on hankalampi matkittava ihan äkkiseltään.

Aikaa oli niin vähän pihalla olemiseen, että en raaskinut laittaa Nooaa rattaisiin syömisen ajaksi. Hyvinhän makkaraa, limsaa ja salaattia sai syötyä myös Nooa toisessa kainalossa, kun vieressä oli henkilöitä ojentelemassa ruokaa. Nurmikko tosin sai myös maistaa limua. Saunan jälkeen olikin sitten jo kiire lähteä kotiin päin.



Juhannuspäivälle olimme suunnitelleet pitemmän hoitovuoron Nooalle, joten hän sai jäädä kotiin viettämään hieman leppoisampaa päivää. Milkan ja isin kanssa lähdimme käymään juhannuskonferenssissa Keuruulla. Alussa keli oli hieman kylmä ja menimme hetimmiten kahville näyttelyteltassa. Kuvassa Milka on isin sylissä ihmettelemässä, että mitä kummaa älämölöä täällä kuuluu joka puolelta. Ihmisiä oli aika paljon enemmän kuin meillä kotona. "Kahvilasta" saatiin kätevästi myös vettä letkuruuan päätteeksi letkun huuhtelua varten.



Vähän myöhemmin käytiin hakemassa myös isille ja äidille ruokaa ja rantauduttiin piknik-huovan päälle. Tässä vajaa perhepotretti ilman Nooaa:


Milka oli oikein tyytyväinen ja rauhallinen koko ajan, mutta ei saanut rattaissa oikein nukuttua. Piknik-huovan päällä sen sijaan oli vakaampi alusta ottaa päiväunia. Äidillekin tuli väistämättä iloinen mieli, kun vauvan kanssa maahan rantautuminen onnistui ja vietettiin siinä ihan rauhassa aikaa. On aina mukavaa, kun lasten kanssa onnistuu tekemään asioita rajoittavasta sairaudesta huolimatta. Milkan kanssa pystyy tekemään monia asioita, jotka Nooa-ressukalle olivat ja ovat vaikeita. Sen takia osaankin arvostaa meneillään olevan vauva-ajan tiettyjä mukavuuksia.





Aurinko pilkahteli sen verran, että viriteltiin Milkalle harsoa suojaksi. Niin ollen Milka nukkui juhlakentällä teltassa, ihan niin kuin konferenssin henkeen kuuluu.


Myös lauantaina meillä oli aikataulu ja sen takia emme jääneetkään odottamaan Milkan heräämistä, joka tapahtui paremmin vasta kun ajoimme mummon ja papan mökin pihaan Keuruulla. Päivään mahtui sitten vielävajaa pari tuntia mökkeilyä ennen kotiin lähtöä. Milka seurusteli mummun kanssa ja me kävimme saunassa ja paljussa, joissa molemmissa oli kuuma. Itse kävin myös saunan viereen kaivetussa "lätäkössä" heittämässä talviturkin kaulaan asti, mutta odottelen vielä, että pääsisikö tänäkin kesänä uimaan ihan oikeaan järviveteen...mieluiten aluksi saunasta.

Juhannus oli näin ollen oikein onnistunut. Kyllä sitten sunnuntaina väsyttikin.
posted from Bloggeroid

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Retro kesäkaveri

Kuvista näkyy, mikä ihana kesävauva minulla oli kaverina viime viikolla. Tämän vauvan kanssa pystyy olemaan piknikhuovan päällä ihan rauhassa. Niinkuin monessa muussakin paikassa. Nyt on myös terassi, johon on helppoa mennä. Kuinka ihanaa!

Milka jaksaa olla masullaan vain lyhyitä hetkiä, mutta noin hienosti.



Kivaa, että myös retrolle kesähatulle tuli käyttöä. Nooa syntyi syyskuussa, joten hattu jäi silloin kaappiin.

Lenkillä Milka myös viihtyy oikein hyvin, vaikka tutti on kyllä hyvä olla mukana. Turvakaukalokärryissä on ollut meidän vauvoille paras matkustuspaikka. Tärinä ei häiritse niin paljon kuin vaunuissa makuullaan, ja asento on mukavasti kippuralla. Mutta kuuma siinä kyllä tulee!

Kaksi kärryä


Koko perheen kesäkävelyllä. 

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kuntoutusohjaajan tapaaminen

Tänään meillä kävi juttelemassa sairaalasta kuntoutusohjaaja. Hän on jonkinlainen yhteyshenkilö eri tahojen välillä. Osallistuu palavereihin ja voi tarvittaessa soittaa puheluita. Hän pystyy pitämään perheemme puolia, koska hän ei edusta maksajatahoa.

Palavereista on hyötyä, mutta on niistä toisaalta rasitettakin saman päivän elämään. Palaverin aikaan ei voi tehdä normaaleita kotitöitä eikä toinen vanhemmista voi levätä, vaikka toinen lapsista nukkuisikin. Sen takia olimme tällä kertaa päättäneet, että tämä tapaaminen voi ihan hyvin toteutua isän ollessa töissä. Toisaalta tämä ei ollut henkisesti kovinkaan rasittava palaveri, sillä tässä oli mukana vain yksi perheen ulkopuolinen henkilö ja hänkin oikein hyväntahtoinen.

Juttelin siis kuntoutusohjaajan kanssa kahdestaan ja kerroin tilanteestamme. Eniten meitä kuormittaa tällä hetkellä Milkan yöhoito eli erityisesti ruuan antaminen hänelle letkulla kolmen tunnin välein. Ruoka-ajat ovat klo 00, 03, 06 jne. Yöruokien aikaan Milka yleensä nukkuu, mutta toinen vanhemmista joutuu olemaan jalkeilla vajaan tunnin verran. Väliin jää ainoastaan pari tuntia "nukkumisaikaa", mutta useimmiten Milkan itkut sijoittuvat juuri niihin väleihin. Vaikka Milka on rauhoittunut nopeasti takaisin nukkumaan, niin tuolla tavoin öistä tulee kovin rikkonaisia. Pikkuvauvojen vanhemmat kyllä useinkin joutuvat valvomaan, mutta kyllä kuntoutusohjaajakin totesi, että ei tämä silti ole normaali tilanne. Lisäksi yöhoidon tilanne ei tule helpottumaan tulevaisuudessakaan, sillä säännöllinen letkuruokinta on lääkärin määräys.

Totesin, että tarvitsemme myös Milkalle yöhoidon jossakin vaiheessa. Juttelimme siitä, että sen olisi hyvä alkaa mieluummin ennen kuin olemme isän kanssa aivan loppuun väsyneitä - koska lopulta se kuitenkin tarvitaan. Ja yöhoidon pitäisi olla joka yö ja mieluiten 9h, koska silloin meillä olisi mahdollisuuksia saada "normaalit" 8h yöunet nukuttua hoitajan ollessa täällä. Tai siis hoitajien, sillä kumpikin lapsista tarvitsee oman hoitajan.

Otin tämän asian esiin alustavasti jo toukokuussa Milkan asioissa pidetyssä palaverissa. Ja nyt esitin kuntoutusohjaajalle, että yöhoitoa tarvittaisiin ehkä jo kesän jälkeen. Vaikea arvioida tarkalleen tässä vaiheessa, mutta molemmat olimme sitä mieltä, että asia olisi kyllä hyvä saada jo vireille. Ja että hoitoa olisi tarpeen olla saman tien joka yölle. Kuntoutusohjaaja lupasi ottaa yhteyttä vammaispalvelun työntekijään. Toivottavasti asia etenee sillä tavalla. On tärkeää, että myös joku perheen ulkopuolinen henkilö näkee tarpeen ja tuo sen esiin.

Itselläni on hieman ristiriitaiset tunteet. On niin vaikea arvioida, kuinka pitkään jaksaisimme hoitaa Milkan yöt itse, mutta mielestäni on selvää, että Milkan ensimmäisen vuoden aikana yöhoito kuitenkin tarvitaan. Luultavasti on tärkeää ruveta nyt heti ajamaan asiaa eteenpäin, koska prosessissa voi mennä aikaa. Yöhoito on kuitenkin niin kallista, ettei kaupunki sitä yhdestä pyynnöstä varmaankaan myönnä. Olemme selvinneet nyt vuorottelun avulla isän kanssa, mutta olemme väsyneitä tai vielä väsyneempiä, eikä se tästä helpotu, varmaankaan. Mahdollisesti yöt kehittyvät sen sijaan levottomampaan suuntaan, mikäli pahoinvointi lisääntyy Milkalla.

Yhteen yöhoitajaan olemme tottuneet, mutta tuntuu jo aika hurjalta ajatella, että kotona olisi kaksi vierasta ihmistä yöllä. He ovat pirteitä ihmisiä, sillä he ovat yötöissä. Monesti tuntuu, että yöhoitajan tulo ja ohjeistaminen klo 23 aikaan piristää hieman liikaa itseäkin. Entä sitten, jos heitä tulee kaksi yhtä aikaa..?  Entä miten järjestämme huoneet. Lapset ja hoitajat tarvitsisivat varmaan isomman huoneen, mutta en tiedä mahdummeko itse sänkymme kanssa pienempään makuuhuoneeseen. Silloin meidän yksityinen tila kotona joka tapauksessa pienenisi entisestään.

Nämä ovat kuitenkin pienemmän mittakaavan ongelmia. Me kuitenkin tarvitsemme jossakin vaiheessa kunnon yöunia. Ilman niitä ei mistään tule mitään, eikä jaksa lapsillekaan olla hyvä vanhempi.

Olisi vaan mukavaa hoitaa vauvaa itse niin pitkään, kuin pystyy. Mutta kuitenkin se pitää jonkun verran etukäteen pystyä arvioimaan, mikä on se päivämäärä, kun ei enää pysty. Ja sen jälkeen asiasta on vielä vakuutettava vammaispalvelun sosiaalityöntekijä sekä johtava sosiaalityöntekijä, joka päätöksen lopulta tekee. Sen jälkeen ei sitten enää ole heräämisiä lapsen kanssa samassa huoneessa eikä nukahtamista lapsen lähellä, ellei se sitten tämän lapsen kanssa onnistu päivällä. Mutta toisaalta jos nukkuisi yöllä, niin päivällä jaksaisi olla lasten kanssa.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Viime yön ohjelma

Nooa nukahti klo 21:30, Milka nukahti klo 22 ja itse pääsin nukkumaan n. 22:15 eli ennätysaikaisin. Isi otti vastaan Nooan yöhoitajan klo 23 ja hoiti vauvan yöruuan letkutuksen klo 23:45-00:30 ja toi sen jälkeen vauvan minun kanssani nukkumaan. Klo 1:10 rauhoittelin itkevän vauvan. Klo 3-3:45 letkutin ruuan nukkuvalle vauvalle ja vaihdoin vaipan. Klo 5 rauhoittelin itkevän vauvan. Klo 6-6:45 letkutin ruuan. 7ltä vauva itki ja otin hänet viereen, jossa hän ähki ja vääntelehti kunnes totesin klo 7:25 että vauva on hereillä ja hymyilee leveästi. Vaihdoin vaipan makuuhuoneessa, ettei isi heräisi työhuoneessa. Klo 7:40 vauva oksensi. Lähdettiin vaihtamaan vaatteetkin. 7:50 isi heräsi vapauttamaan Nooan hoitajaa yövuorosta.

Huoh. Vauva siis nukkuu ihan hyvin, mutta rauhallisinkin lapsi itkee joskus, eikä se letkuruokitulla lapsella yleensä osu juuri siihen kellonmukaiseen ruoka-aikaan (jolloin hän ei yleensä herää). Itselle ei siis jää kovin pitkiä unipätkiä siihen itkujen ja letkuruokien väliin. Viime yönä Milka meni poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan ja heräsi aikaisin. Muina aamuina hän on jatkanut unia, tosin levottomia unia, yhdeksään asti. Onneksi sain aamuhymyn, se pelasti tilanteen, vaikka ei loppupäivää. Silti loppupäivästä taas selvittiin.

Ensi yönä sitten isin ja äidin vuorot vaihtuvat, joten tiedossa olisi kokonaiset 7 tuntia aikaa nukkumiseen.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Nooan tarina I: 0-4kk

Nooa syntyi 2013 syyskuussa "terveenä vauvana", tai niin sitä luultiin. Syömisongelmat alkoivat kuitenkin melkein heti. Imetin, mutta se onnistui vain rintakumeilla ja lisäksi se oli välillä kovin itkuista puuhaa. Vauva huusi ja vaikken kunnolla muistakaan, niin varmaan äitikin itki. Nälkä oli vauvalla kova, mutta hän ei monestikaan pystynyt rauhoittua syömään. Ainakin pari kertaa muistan kanniskelleeni nälkäistä huutavaa vauvaa tunnin verran, ennen kuin vauva suostui syömään. Välillä oli rauhallisempiakin imetyshetkiä, ne jäivät ihanimmaksi muistoksi.

Kävimme myös pari kertaa sairaalassa imetyspolilla, kun tarpeeksi monta kertaa olin kysellyt neuvolasta asiasta. Siellä leikattiin vauvalta kielijänne 6 viikon iässä, kun epäiltiin, että se saattaa vaikeuttaa imemistä. Itseäni jäi kovasti harmittamaan, miksi sitä ei tehty heti parin päivän ikäisenä sairaalassa. Siellä toinen lääkäri sanoi, että leikataan, mutta toinen lääkäri sanoi, että ei. Jos olisi vaan heti leikattu se, niin oltaisiin ehkä säästytty osalta syömisongelmista, tai ainakin olisi ollut yksi mahdollinen ongelmien syy suljettuna pois ja olisi voitu ehkä löytää parempaa apua todellisiin ongelmiin. Sekin harmitti, että neuvolassa ei osattu neuvoa imetyspolille aiemmin, vaikka kyselin siitä.

Noin parin kuukauden iässä imetys rauhoittui ja vauva söi ja oli tyytyväinen, mutta silloin huomattiin, ettei vauva kasvakaan tarpeeksi. Pulloruokintaa koitettiin lisätä ja kaikkea muutakin mahdollista kokeiltiin imetysapulaitteesta erityisiin tuttipulloihin, mutta se oli kovaa taistelua, kun ei vauva kerran halunnut syödä. Pumppasin maitoa aina kun vauva nukkui, ja hän ei nukkunut paljoa. Välillä paino lähti nousuun ja luulimme, että apu löytyi, mutta aina parin kolmen viikon päästä vaaka näytti taas liian huonoa lukemaa. Imetyspoliltakin soitettiin ja hoitaja sanoi, että kuluneen viikon painolukema kuulostaa niin hyvältä, että enää ei tarvitse tulla polilla käymään. Seuraavan ja sitä seuraavan viikon painot kuitenkin olivat toista maata.

Epäilimme, että vauvalla saattaa olla refluksiongelmaa, vaikka hän ei pulautellutkaan juuri ollenkaan. Refluksista on olemassa "hiljainen" muoto, jossa ruoka nousee mahasta ruokatorveen aiheuttaen kipua, mutta tämä ei kuitenkaan näy ulos asti tulevana pulautteluna tai oksenteluna. Kyselimme tästä neuvolalääkäriltä, mutta hän vaan sanoi, että voi sitä olla mutta ei sille mitään voi tehdä. Imetyspolilla sanottiin, että vauvoilla on itkuisuus pahimmillaan noin kuuden viikon iässä, mutta siitä se sitten tasoittuu pikkuhiljaa. Me olimme uudet vanhemmat, jotka olivat huolissaan vauvan itkusta. Meille sanottiin, että vauvat itkevät. Yritimme kyllä hoitohenkilökunnalle kuvailla tilannetta, mutta monikaan ei tuntunut oikein ymmärtävän, ettei meidän vauvamme kohdalla mistään koliikki-itkusta ollut kyse. Itku liittyi selkeästi eniten syömistilanteisiin.

Huutoa tuli kyllä vauvalla monessa muussakin tilanteessa, hän oli toisaalta oikein aurinkoinen, mutta toisaalta hirveän monesta asiasta tuli paha huuto. Pukeminen, turvakaukaloon meneminen, kylpeminen, herääminen ulkona, kaikki ne aiheuttivat huutokohtauksen. Kun vauva huusi, niin hän jäykistyi aivan tikkusuoraksi tai takakaarelle. Pidin vauvaa usein olkapäällä ja välillä kun hän huusi, niin se oli kuin olisi lautaa kantanut olkapäällä, paitsi että laudat eivät huuda. Mutta vauva oli niin voimakas jäykistellessään, että hänen saaminen mihinkään normaaliin asentoon vaati ihan käsivoimia. Julkisen puolen fysioterapeutti neuvoi meille, miten meidän tulisi pakottaa vauva kippura-asentoon aina hänen huutaessaan, ja sillä tavalla kuulemma ylijäntevyys saataisiin ehkä murrettua. Lisäksi hän sanoi, että vauvaa pitäisi toistaiseksi olla pitämättä vatsallaan tai vatsapuolella ollenkaan. Sen mukaan me teimmekin. Siitä saimme toisaalta jotain ohjeita toimia, ja oli siitä jotakin apua. Kippura-asento oli tosiaan vauvalle hyvä asento, mutta myöhemmin kaikki muut fysioterapeutit sanoivat, että ei saa pakottaa. Lisäksi he neuvoivat, että monipuoliset asennot ovat tärkeitä, joten mahallaan olemisen täydellinen rajoittaminen oli väärin tehty. Sekin jäi harmittamaan ja mietityttämään, että olisiko vauva oppinut tai tottunut paremmin olemaan mahallaan, jos maha-asennon harjoittelua ei olisi katkaistu.

Joulukuussa vauva sai flunssan. Olimme vanhempieni luona reissussa ja vauvan nenä meni niin tukkoiseksi, että hän ei pystynyt syömään. Nenätipat olivat jääneet kotiin ja oli itsenäisyyspäivä. Koska vauvalla oli muutenkin ongelmia syömisessä, niin tilanne tuntui niin pahalta, että jouduimme lähtemään etuajassa kotiin nenätippojen luo. Se jäi harmittamaan erityisen paljon, että jouduimme lähtemään. Se taisi olla vasta toinen kerta, kun olimme mummilassa yökylässä. Minua harmittaa se vieläkin niin paljon, että itkettää. Mummilassa kyläilyjä ei olla sen jälkeenkään pystytty tekemään rauhassa, lukuun ottamatta yhtä joulua ja yhtä juhannusta, joina kertoina pystyttiin viipymään pari yötä.

Käytimme vauvan seuraavalla viikolla terveyskeskuksen lääkärillä, joka sanoi, että flunssa on menossa ohi, eikä mitään hätää. Kysyin samalla huonosta kasvusta, ja lääkäri oli sitä mieltä, että tilanne on ihan ok. Siinä vaiheessa olisi kyllä jo pitänyt huolestua enemmän vauvan kasvusta, sitähän varten kasvuseuranta on. Lääkärin jälkeen lähdimme kuitenkin iloisena koko perheellä kaupungille, kun kerran oltiin liikenteessä valmiiksi. Siitä jäikin yksi kivoimmista muistoista vauva-ajalta, nimittäin onnistunut käynti kaupungilla. Muistan, mitä vauvalla oli päällä, punaista bodyssa, kun joulukin oli tulossa. Vauva oli sellainen, että jos hän heräsi rattaissa, niin hän huusi pää punaisena niin kauan, että päästiin sisälle ja tissille. Eikä kaupungilla imettämisen yrittäminen huutavan lapsen kanssa rintakumien avulla ole mikään automaatio onnistumisen suhteen. Onneksi polarn o pyret moinosti joka paikassa uutta imetysnurkkaustaan, joten toimintasuunnitelma oli valmiina. Vauva heräsi, vauva huusi, juostiin rattaita kohti polarn o pyretiä, huutavan vauvan kanssa kaupan perälle ja nojatuoliin, rintakumit esiin ja syömään. Ja vauva rauhoittui syömään. Pari vuotta myöhemmin totesin, että voin ostaa yhden kalliin bodyn popista, koska pelkästään imetysnurkkauksen käytöstä voisi jo maksaa jotain.

Ennen joulua, muistaakseni aatonaattona, neuvolatäti soitti todella huolissaan ja sanoi, että vauvan kasvu on nyt niin huonoa, että nyt tehdään näin: minun piti imettää joka toisella ruualla ja syöttää pullosta joka toisella ruualla. Oltiin jo niin epätoivoisia ja tilanne näytti pahalta, joten tein mukisematta ohjeen mukaan, vaikka olisin niin kovasti halunnut imettää. Se oli kuitenkin typerin imetysohje ikinä. Vauva kasvoi kyllä hyvin seuraavan viikon. Tissit olivat koko ajan ihan täynnä ja meinasivat mennä tukkoon, ja joka toisella ruualla maitoa riitti pullossa. Sillä tavalla kuitenkin oma maito väheni hetkessä ja vain vaivoin vältin taas uuden rintatulehduksen. Pari seuraavaa viikkoa osoittivat jälleen, että vauvan kasvu hidastui taas. Joulun ja uudenvuoden aikaan tuli myös ikävä tauko vauvan kasvuseurantaan, eikä kukaan hoitohenkilökunnasta ehtinyt olla huolissaan.

Ilmeisesti korvikkeen määrän lisääntyminen myös aiheutti sen, että "refluksiongelmat" pahenivat. Vauvalla tuli ihmeellisiä äkillisiä kipuitkuja kesken nukkumisen, ja ajattelimme, että kyllä se sittenkin refluksia on. Olimme jo aika pettyneitä julkisen puolen lääkäreihin ja päätimme mennä yksityiselle. Sieltä lääkäri määräsi refluksiin nexiumia sekä sakeutusainetta, mutta sen seurauksena vauvalla meni maha kovalle ja hän oli todella itkuinen ja syöminen väheni dramaattisesti. Yksityisen lääkäri neuvoi hyvän syöttötavan (imetys 15min ja sitten pullolle joka kerta), josta olisi ollut apua silloin muutama viikko aiemmin. Nyt se ei kuitenkaan enää auttanut. Valvoimme vuorotellen itkuisen vauvan kanssa ja yritimme pakottaa häntä syömään pullosta. Se oli ehkä kauhein viikko, kun yritin saada apua vauvalle. Lääkäri oli luvannut soittaa, mutta hän ei soittanutkaan sovittuna päivänä. Kun lopulta sain hänet kiinni, niin hän ei oikein tuntunut tajuavan tilanteen vakavuutta. Ehdotin, että olisimme lähteneet vauvan kanssa päivystykseen, mutta emme sitten kuitenkaan menneet. Seuraavalla viikolla kävimme heti maanantaina terveyskeskuslääkärillä, josta saatiin kiireellinen lähete sairaalaan. Sieltä ei kuitenkaan ehditty edes ottaa yhteyttä, kun tiistain neuvolassa todettiin, että vauvan paino oli pudonnut viimeisen viikon aikana. Silloin oli jo kiire sairaalaan.

Huojennus oli todella suuri, kun saimme Nooan sairaalaan hoitoon, sillä vastuu avun hakemisesta oli painanut raskaasti hartioilla. Yritimme kyllä saada apua, mutta silti jäi sellainen olo, että tultiin liian myöhään. Käännyimme juuri väärään aikaan yksityisen tahon puoleen, silloin kun olisi ehkä saanut julkiselta paremmin apua. Yksi hoitajista myös painotti minulle vakavasti, että jos vauva ei syö, niin täytyy heti tulla sairaalaan. Ja oikeassahan hän oli, mutta ei sinne sairaalaan aina välttämättä niin helposti pääse, etenkään jos ei ole ihan varma asiastaan. Lääkärit sanoivat, että vahinkoa ei ole tapahtunut "hidastelun takia". Vaikka eipä sitä kukaan varmaan näin jälkeenpäin pysty sanomaan. Vasta osastolla myös todella huomattiin, miten vähän vauva oli syönyt edelliselläkin viikolla. Koska imetin, niin en tiennyt paljonko vauva oli kokonaisuudessaan syönyt, vaikka olimme kyllä huomanneet, että pullosta syöty määrä väheni ummetuksen myötä. Sairaalassa syöttöpunnituksissa kuitenkin huomattiin, että rintamaito oli aivan lopussa, eli vauva ei ollut syönyt juuri muuta kuin pullolla syödyn määrän eli todella vähän. Ei sairaalassakaan kuitenkaan aluksi tehty muuta kuin seurattiin tilannetta, otettiin verikokeita ja syötettiin pullosta. Olin todella huojentunut, että emme olleet enää yksin vastuussa vauvasta.