Näytetään tekstit, joissa on tunniste rukous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rukous. Näytä kaikki tekstit

perjantai 31. joulukuuta 2021

Rukous uudenvuodenaattona

Kaikki hyvä, mitä minulla on, on tullut Sinulta, Kirkkauden Isä.

Kaikki hyvä, mitä olen koskaan tehnyt, on tehty Sinun avullasi.

Kaikki se paha ja itsekäs, mitä olen elämässäni tehnyt, on Sinun edessäsi sovitettu ja anteeksi annettu -
Jeesuksen kuoleman tähden, kun hän kärsi rangaistukseni -
etkä Sinä enää muistele sitä.

Vaikka meidän pahuutemme seuraukset ovat vielä maailmassa ja vaikka niistä pahin, kuolema, tekee jatkuvaa tuhoaan, niin sillä ei ole enää valtaa minuun -
Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden, kun hän voitti kuoleman vallan -
ja koska Sinä olet ottanut minut suojaasi.

Sinä, Herra, olet suuruudessasi mittaamaton, olet kunniassasi ja kirkkaudessasi ylivertainen, eikä Sinua voi verrata mihinkään.

Sinä olet maan ja taivaan, syvyyksien ja korkeuksien, avaruuden ja ajan hallitsija.

Silti Sinä katsot vaivaisen ihmisen sisimpään.

Pelasta meidät, Herra! Käännä sydämemme Sinun puoleesi ja anna meidän löytää turvamme Sinussa.




perjantai 22. toukokuuta 2020

Kuolema ja elämä

Sain taas mahdollisuuden lähteä itsekseni mökille vähäksi aikaa vetämään henkeä. Olen niin onnellinen tällaisesta tauosta, jolloin saan olla luonnon, rauhan, mökkerön, saunan ja heräävän kesän hellittävänä. Vanhempani lainaavat minulle mökkiä ja puolison vanhemmat lainaavat autoa.




Täällä mökillä on pieni sininen Raamattu, jonka avasin. Silmäni osuivat kohtaan, jossa puhutaan kuolemasta. Tai ehkä juuri se sana kiinnitti huomioni. Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen.
Se on lohdullinen ajatus mielestäni.

Kuten aiemmin kerroin, niin mielessä on välillä käynyt, että elämä voisi muuttua ihan hirveäksi, jos sairastuisimme normaalia pitemmin tai pahemmin. Nämä mietteet tulivat minulle heti mieleen tuosta tuonelassa käymisestä.

Siinä kuitenkin sanottiin, että Herra vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen. Se on lohduttavaa siksi, että asia on Jumalan kädessä. Samoin kuin kuolema tai elämä. Miksi se on lohduttavaa? Ehkä siksikin, että Jumala on hyvä. Asia on Jumalan kädessä, ja Jumala on hyvä.

Minun on helppo luottaa Jumalan hyvyyteen. Lapsena minulla oli hyvä isä ja Taivaan Isä taas on antanut niin paljon hyvää - niinkuin nyt tänäänkin lepopäivän, luonnonrauhan, lintujen konsertin ja auringonpaisteen. Tänään on vielä helpompi muistaa Jumalan olevan hyvä. Ja ehkäpä Jumala on antanut varmuuden asiasta.




Nooan ja Milkan elämää rajoittava sairaus saattaa olla paha, mutta Jumala voi kääntää pahankin hyväksi. Koko ajan on tuntunut, että tämän koettelemuksen mukana on suuri siunaus. Itse asiassa Nooan toinen nimi Topias (tai tarkemmin sen hepreankielinen muoto) tarkoittaa, että Jumala on hyvä.

Tuo kuolemasta ja elämästä puhuva raamatunpaikka kuuluu "Hannan ylistysvirteen" 1. Samuelin kirjan alussa. Se on kokonaan varsin hieno ja koskettava katkelma. (Tässä siitä suurin osa):

Ja Hanna rukoili ja sanoi: "Minun sydämeni riemuitsee Herrassa; minun sarveni kohoaa korkealle Herrassa. Minun suuni on avartunut vihollisiani vastaan, sillä minä iloitsen sinun avustasi.   Ei kukaan ole pyhä niinkuin Herra; paitsi sinua ei ole yhtäkään, eikä ole kalliota meidän Jumalamme vertaista.  Älkää yhä ylpeitä puhuko, älköön suustanne lähtekö julkeita sanoja; sillä Herra on kaikkitietävä Jumala, hänen edessänsä punnitaan teot.  Urhojen jouset ovat särjetyt, voipuneet vyöttäytyvät voimalla.   Kylläisinä olleet käyvät palvelukseen leipäpalkoilla, nälkää nähneet eivät enää nälkää näe. Hedelmätön synnyttää seitsemän lasta, lapsirikas kuihtuu.   Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen.   Herra köyhdyttää ja rikastuttaa, hän alentaa ja ylentää.   Hän tomusta nostaa halvan, hän loasta korottaa köyhän, pannaksensa heidät ruhtinasten rinnalle ja antaaksensa heidän periä kunniasijat. Sillä maan tukipylväät ovat Herran, hän on asettanut niiden päälle maanpiirin.
1. Samuelin kirja 2:1‭-‬8 FB38

Meillä ihmisillä on monenlaisia kohtaloita tässä maailmassa. Esimerkiksi Hanna kärsi lapsettomuudesta ja hän oli siitä kovin, kovin surullinen. Pappikin luuli Hannan olevan juovuksissa, kun tämä itki suruaan Jumalalle temppelissä. Lopulta Hanna sai kuitenkin pojan vastauksena rukouksiinsa, ja sen jälkeen tuleekin tekstissä tämä Hannan ylistysvirsi. Hanna uskoo, että Jumala on kaiken yläpuolella ja ohjaa asioita. Herra köyhdyttää ja rikastuttaa, hän alentaa ja ylentää. Hän tomusta nostaa halvan... 

Minäkin uskon, että Jumala on kaiken yläpuolella ja että Häneltä voi saada avun tavallisen ihmisen elämään. Jumalalle voi puhua (sitä sanotaan rukoilemiseksi), eikä tavalla ole niin väliä, koska Jumala kuulee ja näkee kaiken. 

On lohdullista, että elämä on suuremmissa käsissä. Luotettavissa käsissä. Oman elämän voi luovuttaa niihin käsiin. Silloin ei tarvitse pelätä elämää eikä kuolemaa.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Huolien hoitoa

Meidän HIBCH-perheessä on saatu nyt muutaman viikon ajan olla täysin terveenä ja edellistä tautijaksoa ei enää huvita muistella. Olin siitä vasta etätöissä toipumassa, kun Suomessa tuli voimaan ensimmäiset rajoitustoimenpiteet koronaviruksen takia. Silloin varmaan monet ihmiset kokivat henkilökohtaisten huolten nostavan päätään, enemmän tai vähemmän. Niin minäkin. Ehkä puolikuntoinen olo lisäsi huolestunutta mieltä, mutta olisin varmaan huolestunut joka tapauksessa.

Ajattelin nyt yrittää valottaa, millaisia huolenaiheita pandemiatilanne voi aiheuttaa erityisperheen kohdalla.

Suoraan syvään päähän

Kenties suurin pelkoni viimeisen kuuden vuoden aikana on liittynyt siihen, miten riippuvaisia olemme ulkopuolisesta avusta. Lasten yöhoito on välttämätöntä, että selviydymme päivästä toiseen. Nooan kohdalla päivittäinen yöhoito alkoi todella aikaisin jo ensimmäisen vuoden aikana, sillä eräs lääkärikin onneksi huomasi, että Nooa oli todella itkuinen öisin. Aluksi Nooa oli yöt sairaalassa ja sitten, kun kaupunki järjesti yöhoidon kotiin, niin Nooa pystyi muuttamaan kokonaan kotiin.

Alkuvaiheessa oli kuitenkin usein ongelmia saada yövuoroihin sijaisia silloin, kun yöhoitajat sairastelivat. Silloin tuli jonkun kerran niin vaikea tilanne, että tunsin jopa oman perusturvallisuuden tunteeni järkkyvän. Tuli eräs viikonloppu ja kolme peräkkäistä yötä, johon ei ollut ketään hoitajaa tulossa. Se olisi ollut meille aivan mahdoton tilanne, sillä hoidimme itse yhdessä isän kanssa Nooaa kaikki päivät kello 7-23 välisen ajan ja sekin kävi todella voimille. Nooan vointi oli silloin todella vaikeaa ja hän on muutenkin erittäin vaativahoitoinen tapaus. Lopulta kaupunki pystyi löytämään noihin kolmeen yöhön nuoren tytön avustajan sijaiseksi, ja hän ehti olla myös perehtymässä ensiksi yhden yön tutun yöavustajan kanssa. Tyttö oli kuitenkin niin epävarma, ettei hän kunnolla osannut ottaa Nooaa edes syliin, sillä Nooan käsittely oli erityisen haastavaa ja olisi vaatinut kokemusta. Hän tuli tekemään yksin ensimmäisen niistä kolmesta yöstä, mutta joutui toteamaan ettei osaa eikä uskalla hoitaa Nooaa enempää ja hän joutui lähtemään kesken yötä pois eikä uskaltanut tulla enää hoitamaan kahta muuta yötä. Minulla oli todella hätä käsissä, sillä me emme mitenkään selviäisi seuraavista kahdesta yöstä ja päivästä omin voimin. Se ei tietenkään ollut tuon sijaisen syytä, vaan kaupunki ei ollut alunperinkään välittänyt järjestää asioita kunnolla. Onneksi kuin sattumalta tapasin seurakunnassa ystäväni, jolle aloin heti itkemään tilannetta. Onneksi tällä ystävällä oli hoitokokemusta ja hän sanoi, että hän pystyy ja ehtii tulla hoitamaan Nooaa tulevan yön. Muuten emme olisi selvinneetkään mitenkään. Tuolloin selvisimme ystävän sekä Jumalan avulla, koska uskon Jumalan olleen siinä taustalla mukana asioiden järjestymisessä. Tuosta ja muista tilanteista jäi itselleni kuitenkin pelko sydämeen.

Tässä pari muistelukuvaa noilta ajoilta Nooasta vanhassa kodissamme. Nooa on näissä kuvissa reilun vuoden ikäinen:





Myöhemmin perheemme yöhoitojärjestelyitä saatiin parannettua juuri noiden ongelmien vauhdittamana. Se olisi kokonaan uusi lukunsa kertoa ja se luku kertoisi erityisestä Jumalan huolenpidosta.

Suurin pelkoni on siis ollut se, että tulisi taas viikonloppu tai viikko, kun emme saa mistään apua, emme selviä omin voimin emmekä silti saa mistään apua. Se on epämukava tunne eikä ole todellakaan kivaa olla niin riippuvainen muista, vaan sitä haluaisi pärjätä omalla porukalla niin kuin kaikki muutkin. 

Pandemiatilanne voisi aiheuttaa tuollaisen pelottavan tilanteen niin monella tavalla.

Toinen tai molemmat vanhemmat voisivat sairastua ja näissä tilanteissa tarvittaisiin paljon normaalia enemmän apua lasten hoitoon. Meidän kumpikin lapsi tarvitsee aikuista joka hetki kellon ympäri ja meidän kaksi lasta tarvitsevat siis kahta aikuista kellon ympäri. Voisi tulla tilanne, että vanhempi on niin sairas, ettei pysty hoitamaan lasta. Tämä on ollut pelkona myös ihan tavallisen noroviruksen kanssa. Jos lapset ovat sairaana niin heidän hoitaminen on vielä normaalia raskaampaa ja silloin välillä tarvitaan kahtakin aikuista yhden lapsen kohdalla. Vatsatautitilanteistakaan me emme varmaan olisi selvinneet ilman Jumalan apua ja varjelusta niin, että aikuiset eivät ole olleet yhtä aikaa pahasti sairaana. Lapset ovat olleet sairaalassa sairaana ollessaan ja jos on sattunut hyvin, niin vanhemmat ovat ehtineet sairastaa pahimman kohdan yli silloin kun ainakin toinen lapsi on sairaalassa. Silti aina olen huolissaan, miten selviämme näistä tilanteista. Koronavirus voisi sairastuttaa vanhemman paljon pitkäkestoisemmin kuin vatsataudit ja lisäksi koronavirus kuulostaa olevan melko arvaamaton, joten siihen pitäisi myös varautua eri tavalla.

Sama huoli on toki varmaan olemassa kaikissa perheissä, joissa on pieniä lapsia. Vaikeasti sairaiden lasten kohdalla lisäongelmaa aiheuttaa kuitenkin se, kun lapsen hoitaminen vaatisi opettelua ja perehtymistä etukäteen tai sitten todella vahvaa hoitokokemusta ja pikaperehdytystä. Lisäksi meillä on kaksi noita lapsia. Ei voi(si) vaan luottaa siihen, että kyllä joku jostain saadaan tarvittaessa apuun, vaan pitäisi olla joku suunnitelma!

Viime kuussa lähetin sähköpostia vammaispalvelujen sosiaalityöntekijälle ja kyselin, jos tehtäisiin joku hätävarasuunnitelma. Vastaavasta olen yrittänyt kysellä aiemminkin. En saanut mitään vastausta. Enkä itsekään osaa sanoa, millainen suunnitelma pitäisi tehdä.

Toinen huoli on se, että kotihoitoringin hoitajat alkaisivat sairastella ja hoitajat yksinkertaisesti loppuisivat. Tällaisia ongelmia on tosiaan ollut jo aiemminkin ja tilanne voisi mennä todella mahdottomaksi, jos pandemiatilanne aiheuttaisi hoitajapulaa joka puolella. Olen tietoinen, että meidän hoitofirmalla ei ole paljoa hoitajia. Hoitofirma yrittää kyllä jollain tavalla hiukan varautua. Viime kädessä kaupungin tehtävä olisi järjestää sijaisia, mutta vaikka meille saataisiinkin joku ihminen akuutissa tilanteessa, niin hän ei osaisi välttämättä hoitaa meidän lapsia. Hankalinta, mutta toisaalta todennäköistä olisi, että vanhemmat ja osa hoitajista olisivat yhtä aikaa sairaana.

Selviytymiseen liittyvien huolien lisäksi myös tuntuu välillä aika vaikealta se, jos meidän kotimme muuttuisi tarttuvan taudin pesäkkeeksi. Tarvitsemme välttämättä ainakin yövuoroihin hoitajia ja jos itse sairastuisimme kunnolla, niin lapset tarvitsisivat hoitajia kellon ympäri. Jos hoitajia löytyisikin niin he kaikki olisivat tartuntavaarassa, eikä se tunnu ollenkaan mukavalta.

Mutta mitenkäs nyt sujuu

Yllä mainituista syistä tartuntoja olisi nyt todella tärkeää välttää. Jatkuvasta hoitoavun tarpeesta johtuen täydellinen eristäytyminen ja suojautuminen on kuitenkin mahdotonta. Itse teen etätöitä ja puoliso tekee myös pääosin kotoa töitä. Vältämme ei-välttämättömiä kontakteja. Kotona käy kuitenkin hoitajia melkein yhtä paljon kuin aiemminkin. Vähän ehkä yritämme suunnitella vuoroja eri tavalla. Lapset käyvät edelleen päiväkodissa omassa pikku ryhmässään, koska hoito ei onnistu kotona. Onneksi päiväkotiryhmä on nyt hyvin eristetty ja infektioita on jo aiemminkin pyritty välttämään. Hoitajia meidän elämässä kuitenkin pyörii useita. Myös Ilona-jaksoja olemme toistaiseksi jatkaneet etukäteen tehtyjen suunnitelmien mukaan, koska niitä olisi hankala lopettaakaan. Välillä pohdin, olemmeko nyt tehneet tarpeeksi tautien välttämiseksi.

Päiväkodissa on lapsilla sujunut tosi kivasti. Päiväkodin aloitukseen liittyvät asiat eivät meitä vanhempiakaan enää tänä vuonna ole kuormittaneet liian paljon, vaan kaikki sujuu nyt hyvin. Tuntuu kivalta, että lapsille on järjestynyt näin hyvä hoitopaikka:











Mielenrauhaa

Voisin jatkaa vielä ja luetella lisääkin huolenaiheita. Kerroin näistä huolista nyt vähän niin kuin jälkeenpäin. Itselläni on parempi olo, mutta nämä kysymykset ovat silti olemassa.

Kuten aluksi kerroin, niin aluksi minulla oli aika huolestunut olo. Uskon ja luotan kyllä Jumalan huolenpitoon, mutta jotkut asiat nostavat silti ajoittain huolia pintaan. Kolmisen viikkoa sitten seurakuntamme siirsi myös rukousillat etämuotoon. Kerroin huolestani etärukoushetkessä ja meidän puolesta rukoiltiin. Varmasti meidän puolesta muutenkin rukoillaan edelleen paljon, mistä olen tosi kiitollinen. Tilaisuuden jälkeen ajattelin, että nyt minulla on ainakin tämän illan parempi olo. Mutta viikon päästä sain todeta, että olo on ollut parempi ja rauhallisempi koko viikon. Ja sen jälkeenkin.

Olen ehkä myös jollain tapaa mietteissäni ja omissa keskusteluissani Jumalan kanssa asemoitunut uudestaan tähän tilanteeseen mikä nyt on, tai sitten olen harrastanut tätä mietintää tilanteen varjolla. Vaikka on kurjaa, että meillä Suomessakin on hieman vaikeampi aika meneillään, niin toisaalta se antaa hienosti tilaisuuden tai motivaation miettiä vähän omaa elämää tai omaa suhtautumistaan. Itse olen halunnut miettiä nimenomaan minun ja Jumalan välisiä asioita. En ehkä ollenkaan pohjia myöten, mutta kaikki on plussaa. Ja lisäksi olen rukoillut vähän enemmän ylipäätään sekä muiden ihmisten puolesta. Se tuntuu hyvälle ja sitä haluaisin harrastaa paljon enemmänkin. Joten jos tilanne siihen motivoi, niin siinä on jotain hyvääkin. Yhteyden pitäminen Jumalan kanssa on parhaita asioita elämässä. Silti se jotenkin helposti jää sikseen. 

Kehityskeskusteluja

Minusta on näyttänyt selvältä, että ilman Jumalan apua meillä ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä liittyen juuri yllä kuvailemiini huolenaiheisiin. 

Vaikka ajattelen suhteellisen positiivisesti tästä yhteiskunnasta, niin omista ja muiden kokemuksista johtuen en kyllä luota siihen, että yhteiskunta pystyisi huolehtimaan meistä välttämättä kaikissa tilanteissa. Ja ilman ulkopuolista apua meidän perhe ei vain selviä.

Tuntuu aika mahdolliselta, että koronavirus voisi iskeä meille ja meidän kotihoitorinkiin, koska meillä käy paljon hoitajia. Meille muuten tuli jo hoitofirmastakin ilmoitus, että hoitajat eivät tule meille ollenkaan, jos meillä on koronavirusta. Sen jälkeen tuli ilmoitus, että suojavarusteita hankitaan ja tulevat sittenkin. Asiaan ei ole tullut varmaa selkoa, mutta ilmeisestikin suunnitelma on jälkimmäisellä tavalla, mikä on oikein hyvä. Mutta tästä voinee ymmärtää, että meidän luottamus välttämättömänkään avun saamiseen ei aina ole valtavan suuri. Meille voidaan vaan ilmoittaa, että ei nyt onnistu, pahoittelut. 

Olen siis kertonut Jumalalle, että en luota ihmisten tai yhteiskunnan apuun, vaan aion turvautua vain Häneen. Olen varmaan itsekin halunnut kovasti varmistaa, että meillä on jatkossakin riittävästi hoitoapua ja varmistaa, että pärjäämme myös pitkällä tähtäimellä. Se onkin ihan oikein ja tietysti myös osa tehtävänkuvaani lasten edunvalvojana, mutta toisaalta nyt jouduin taas huomaamaan, että aivan kaikesta en voikaan huolehtia. En voi varmistaa etukäteen, että selviämme, jos koronavirus tai muu infektio iskee meihin tai hoitajiin. Muitakin tilanteita voi tulla, mitä en ole osannut kuvitellakaan. Tai kaikki voikin mennä aivan eri tavalla, paremmin tai huonommin, ja haasteet voivatkin olla ihan erilaisia kuin mitä on tullut pelättyä. Monesti pelko voi myös olla pahempi, kuin jos se pelätty asia tapahtuu.

Kerroin Jumalalle, että olkoon näin, mennään sitten taas päivä kerrallaan. Minä en tiedä, mitä on tulossa enkä varmasti selviä yksin. Sinä tiedät jo jokaisen tulossa olevan tilanteen, eivätkä ne aiheuta Sinulle ongelmia. Luotan siihen, että Sinä olet kanssani koko ajan.

Muistin myös, että jos minulle tulee hätä käteen, voin milloin tahansa huutaa apua Jumalalta. Muistin, että olen huutanut aiemminkin ja Jumala on silloin aina auttanut.

Tietenkin teen asioiden eteen myös itse sen, mitä voin. Itse asiassa rukoillessani mieleeni palasi eräs vanha idea, jonka voisin toteuttaa: Jos vanhemmille sattuu jotain, vaikka autokolari tai nyt sitten joutuukin sairastumisen takia sairaalaan, niin lasten tiedot ja hoito-ohjeet ja yhteyshenkilöt ja kaikki pitäisi olla kootusti jossain. Meillä on kyllä paljon ohjeita siellä täällä, mutta eivät vieraat ihmiset niitä löydä. Nyt sekin paperikasa on kuitenkin vain tulostamista vaille valmis ja aion liimata paperit ulko-oveen niin, että ambulanssisedät ja -tädit tai muut tupaan tulevat ihmiset sitten varmasti löytävät ne. Kirjoitin sinne tärkeimmät asiat kissankokoisilla kirjaimilla siltä varalta, että ihmisellä on niin kiire, ettei ehdi lukea.




Kävin läpi myös mielessäni, että tiukan paikan tullen hoidan sitten lapsia (ja yritän hankkia heille hyvää hoitoa) niin kauan kuin jaloillani pysyn ja jos en enää pysy, voin soittaa kaikkia eri numeroita läpi ja ympäri niin kauan kuin tarvitsee. Jos ei puhelin pysy enää kädessä, niin sitten loppu jää Jumalalle ja toisille ihmisille. Joskin en usko tilanteen menevän noin epätoivoiseksi. Kuvittelisin, että Jumala auttaa jo aiemmin.

Jeesus sanoi:
”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö."
Johannes 14:27 FINRK

Voin todistaa (oman kokemukseni verran), että Jeesus puhui totta. Vaikka pelkoa ja huolta esiintyy toisinaan, niin Jeesus on auttanut niissä - paljon. Hän antaa niin ihmeellisen rauhan, että sitä ei voi käsittää.

Siitä olen saanut nauttia viime aikoina, vaikka nyt avasinkin noita huolenaiheita. Nehän ovat silti olemassa edelleenkin, joten rukous ei ole ollenkaan pahitteeksi.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Huolenaihe

Viime perjantaina olimme päiväkodilla lasten hojks- ja vasupalavereissa. Nooan palaverissa fysioterapeutti esitti jo aika vakavana huolena Nooan selkärangan kiertymisen. Koska Nooa on hyvin hypotoninen eli veltto, niin asennot tuppaavat valumaan vinoiksi ja silloin selkäranka menee mutkalle. Pikkulapsella se ei ole vielä niin paha, koska ranka myös palautuu helposti taipuneista asennoista. Toispuoliset asennot kuitenkin edesauttavat huonoa kehitystä. Nyt kun Nooa on jo kasvamassa isoksi pojaksi niin asiaan pitää ruveta kiinnittämään paljon nykyistä enemmän huomiota. Selkäranka on siis alaosastaan hieman kaartunut vasemmalle puolelle. Terapeutti saa kuulemma sen palautumaan vielä, vaikkakaan ei yhtä helposti kuin pienenä. Fysioterapeutti sanoi, että kaikkien Nooaa hoitavien ihmisten pitäisi tietää, millaisissa asennoissa Nooaa täytyy pitää ja miten vääristä asennoista pitää ohjata pois. Ei riitä että Nooa on tyytyväinen ja iloinen vaan pitää myös huolehtia siitä, että selkä ei menisi huonompaan kuntoon. Käsittely ja asennot ovat yhtä tärkeä osa Nooan hoitoa kuin ruoka ja lääkkeetkin. 




Nooan elämässä on kuitenkin niin paljon hoitajia, että tuntuu aika mahdottomalta saada viestitettyä ja opastettua mitään tämäntyyppistä aika haastavaakin ohjetta kaikille niin että se oikeasti tulisi käytäntöön. Kotihoitoringissä ja päiväkodissa on molemmissa noin 8-9 hoitajaa  ja lisäksi on vielä Ilonan hoitajat. Pelkkä kirjallinen ohje ei riitä, vaan oikeastaan jokainen tarvitsisi henkilökohtaista ohjausta (mieluiten fysioterapeutilta) mutta se ei varmastikaan oikein tule onnistumaan.

Palaverissa saimme joitakin ohjeita ja myöhemmin juttelin vielä fysioterapeutin kanssa puhelimessa. Parin viikon päästä on myös vuosittainen käynti neurologilla ja sairaalan fysioterapeutilla, jossa varmasti keskustelemme tästä aiheesta. Sehän ei sinänsä ole mikään uusi asia, vaan selkärangan tilannetta on seurattu kyllä joka vuosi.

Nyt siihen pitäisi kiinnittää kuitenkin enemmän huomiota ja olisi tärkeää saada opastettua myös kaikkia hoitajia sen suhteen. Lisäksi asiaa pitäisi pitää esillä usein, ettei se pääsisi käytännössä unohtumaan.

Tuntuu kovin haasteelliselta, mutta täytyy vain yrittää tehdä Nooan hyväksi niin paljon kuin pystyy. Samalla tietäen, että se ei kuitenkaan riitä kovin pitkälle. Onneksi Nooan selkärangan puolesta voi myös rukoilla.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Suuri ongelma

Viimeinen viikko perjantaista perjantaihin on ollut todella rankka.

Keskustelu käy nyt kaupungin kanssa siitä uudesta tilanteesta, kun meiltä olisi kaksi lasta varhaiskasvatuksen parissa (ja toinen myös esiopetuksen). Olen palaamassa tammikuussa töihin ja Milka aloittaa päiväkodissa samassa erityisryhmässä, jossa Nooa käy. Se on hieno juttu, mutta suunnittelu Milkan hoidon aloituksesta ei ollutkaan niin helppoa ja sujuvaa kuin olisi voinut luulla.

Olen valvonut melkein joka yö viime viikolla, enemmän tai vähemmän. Päivät ovat menneet pitkälti sähköpostien kirjoittamiseen ja loppuaika päivällä sekä yöt sen miettimiseen, mitä kirjoitan niihin. Lastenhoidon ja terapioiden ja muun sellaisen lomassa tietenkin. Alkuviikolla pää oli aivan sumea kirjoittamisesta ja valvomisesta ja suremisesta. Tilanne ja keskustelu meni jotenkin henkilökohtaisiin tunteisiin tällä kertaa, siis enemmän kuin yleensä. En kuitenkaan haluaisi sanoa itse mitään typerää mitä kadun jälkeenpäin, ja siksi myös viestien miettimiseen on mennyt niin paljon aikaa. Mutta jos olisin ollut viisaampi, niin olisin myös pystynyt ehkä säästämään enemmän itseäni ja jättämään osan vähemmän tärkeistä asioista vaan keskustelematta. Helppo sanoa tietysti siinä vaiheessa kun on huomannut, että keskustelu ei etene minnekään. Viime sunnuntaina seurakuntamme jumalanpalveluksessa kysyttiin rukousaiheita, ja minulle tuli sellainen olo, että pitäisi sanoa näistä keskusteluista. Kuitenkin heräsin siihen hetkeen hiukan hitaasti enkä kerinnyt eli siis kehdannut ihan tarpeeksi nopeasti reagoida, koska "ainahan minä näitä samoja vanhoja aiheita olen pyytämässä" eikä minulla ollut mitään valmista hyvää lausetta mielessä. Sekin on harmittanut kuluvalla viikolla, sillä uskon, että tämä viikko olisi mennyt paremmin noiden seurakunnan yhteisten rukousten saattelemana. Aina pitäisi heti toimia sen äänen mukaan, minkä sisimmässään kuulee (siis sen hyvän äänen). 

Polttavimmaksi ongelmaksi keskustelussa varhaiskasvatuksen puolen kanssa nousi nyt tällä kertaa se, että me emme saakaan varata molemmille lapsille meidän tarpeen mukaisia hoitoaikoja. Tai saisimme muuten, mutta sitten eivät kuulemma taksimatkat onnistu. Matkat onnistuvat vain, jos meidän lapset menevät samalla taksilla samaan aikaan ja poikkeuksia tähän sääntöön ei kuulemma ole. Kaksilapsisia perheitä koskemaan on tehty tällainen linjaus, joka pätee jatkossakin aina ja kaikkiin kahden lapsen perheisiin. Minulla on aamupainotteinen työ ja isällä iltapainotteinen, joten tarvisimme joinakin päivinä toiselle lapselle iltapainotteisen hoidon ja toiselle aamupainotteisen. Muuten lasten päivä pitenee jo aika paljon. Sanoin että lapselle on kohtuutonta, jos päivä pitenee pelkän taksien yhdistämisen takia jopa neljä tuntia ja kokonaisuudessaan toisen lapsen päivälle tulee mittaa (kotihoitoringin iltahoito isän työiltoina mukaanlukien) jopa 12-13h. Meillä on muutenkin paljon hoitotarvetta ja kaikki aika vanhemman ja lapsen kesken on tärkeää. Tämä ehkä jollain tasolla ymmärrettiin, mutta ainoa tapa välttää pitkä päivä on kuulemma, että isä kuljettaa toisen lapsen itse hoitoon.

Minä en tätä vastausta hyväksynyt, koska kehitysvammaiselle lapselle kuuluu kuljetus päivähoitoon tai kouluun lainkin mukaan.

Ehkä se ei kuulosta isolta asialta, jos joutuisi viemään lapsen itse, mutta oma huoli arjen hyvästä sujumisesta on ihan perusteltu ja taksimatkat ovat yksi ihan tärkeä osa siitä.

Onneksi satumme olemaan tietoisia siitä, että tällaisia ei tarvitse hyväksyä, vaan varhaiskasvatuksen ja vammaispalvelun pitäisi päästä keskenään sopuun asiasta, mikä kuuluu kummallekin osapuolelle. Loppuviikosta sitten keskustelu eteni edes sen verran, että nyt yritetään kutsua kokoon eri tahojen välinen palaveri kokoon pohtimaan tätä suurta asiaa.

Minua vain huolettaa se, että järjestyykö tämä palaveri ollenkaan eli haluavatko kaikki edes yrittää osallistua. Aikaehdotuksia on esitetty ja toivottavasti palaveri syntyy (ja siinä voitaisiin saada vähän muutakin hyvää keskustelua aikaiseksi kuin vääntää pelkästä taksimatkasta). 

Oikeastaan uskon, että asiat kyllä järjestyvät, mutta tämä vääntäminen tuntuu vaan välillä aika raskaalta. Isoimmat ja kurjimmat riidat käydään monesti aika pienistä asioista. Tällä kertaa tämä vaikeus tuli jotenkin aivan puskista. Varmaan, koska meille on kevään ja kesän palavereissa lupailtu monia asioita, että kaikki kyllä onnistuu. Juuri tämän kyseisen asiankin tarkistin erikseen palaverissa kesällä ja silloin vastaus oli, että toki järjestyy. Kyseinen kysymykseen vastannut henkilö ei tokikaan enää ole mukana meidän kuvioissa, mutta olisi kiva, jos vastaus olisi silti voimassa. Meillä oli kyllä aavistus, että ne olivat pelkkiä lupauksia, mutta siitä huolimatta olin jotenkin ajatellut, että Milkan päivähoidon aloitus menee ihan sujuvasti.

Kurjalta myös tuntuu senkin takia vääntää noista, kun tässä olisi ihan oikeitakin hankalia ja monimutkaisia kysymyksiä ratkaistavana liittyen juuri uuden tilanteen suunnitteluun. Niissä pitäisi päästä eteenpäin yhdessä päiväkodin kanssa suunnitellen. Ehkä saan aikaiseksi hiukan valoisamman viestin niistä. Muutenkin olisi paljon myös hyvää ja positiivista kerrottavaa, mutta nyt ne eivät olleet aivan pinnalla. 

Onneksi torstaina ja perjantaina itselläni oli jo vähän vähemmän huono olo. Todella väsynyt kyllä kuitenkin. Tällä viikolla oli tuon lisäksi kuitenkin maanantaina myös yksi palaveri vammaispalveluiden kanssa, yhtenä päivänä tapasin päiväkodin sairaanhoitajan (tapaaminen oli hyvä, mutta asia eli Nooan ruuanlaittoon liittyvä suunnittelu nykyisessä tilanteessa on niin haastava että sekin valvotti seuraavana yönä) 
ja nyt tänään taas meillä oli koko päivän yksi hoitaja, jota perehdytin Milkan hoitoon eli keskustelimme melkein koko kahdeksan tuntia. On tässä ollut tätä ohjelmaa.

Tässä vielä kuva tytöstä, jonka hoitoonlähtö nyt tuottaa niin suurta kuohuntaa. Hän pesi tänä iltana äidin iloksi ja yllätykseksi osan hampaistaan itse.



perjantai 17. toukokuuta 2019

Hyvää kevättä

Alkaneen kesän kunniaksi saimme vammaispalveluista hyviä uutisia koskien Milkan yöhoitoa. Yövuoron pituus on jatkossa meidän toiveen ja tarpeen mukaan 8h 45min. Yöhoitoasia selvisi muilta osin jo syksyllä, mutta silloin jäi yön pituuteen liittyvä näkemysero. Onneksi se selvisi nyt näin hyvin vähän odottelemalla ja uudestaan pyytämällä. Siitä kuuluu suurimmat kiitokset Taivaan Isälle, joskin toki olen kiitollinen myös vammaispalveluille sekä kaikille ystäville, jotka ovat meitä rukouksin tai ajatuksin muistaneet. Tarvittavia ja parhaita tukitoimien järjestelyjä on pyydetty niin Jumalalta kuin kaupungiltakin. Olen varma, että molempia tarvitaan. 

Minusta aina välillä tuntuu, että olen niinkuin tuo leskivaimo, josta Jeesus kertoo Luukkaan evankeliumissa:

Ja hän puhui heille vertauksen siitä, että heidän tuli aina rukoilla eikä väsyä. Hän sanoi: "Eräässä kaupungissa oli tuomari, joka ei peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä. Ja siinä kaupungissa oli leskivaimo, joka vähän väliä tuli hänen luoksensa ja sanoi: 'Auta minut oikeuteeni riitapuoltani vastaan'. Mutta pitkään aikaan hän ei tahtonut. Vaan sitten hän sanoi mielessään: 'Vaikka en pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä, niin kuitenkin, koska tämä leski tuottaa minulle vaivaa, minä autan hänet oikeuteensa, ettei hän lopulta tulisi ja kävisi minun silmilleni'." Niin Herra sanoi: "Kuulkaa, mitä tuo väärä tuomari sanoo! Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituillensa, jotka häntä yötä päivää avuksi huutavat, ja viivyttäisikö hän heiltä apuansa? Minä sanon teille: hän toimittaa heille oikeuden pian. Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?" Luukas 18:1‭-‬8 FINPR 

Tänään olemme aloittamassa Milkan kanssa terassikautta:

Tänään tuli myös Nooaa koskevia hyviä uutisia. Kela on myöntänyt Nooalle fysioterapiaa ja allasterapiaa myös seuraavalle vuodelle, joka alkaa kesäkuussa. Neurologian poliklinikalla oltiin jo aika skeptisiä siihen, että Nooa saisi enää Kelan puolelta jatkoa, kun alkaa olla jo iso poika ja motorista edistystä ei enää tule. On kuitenkin monenlaista muuta, jolla voidaan perustella, että terapia auttaa ja parantaa Nooan arjen toimintoihin osallistumista niin, että siinä voidaan nähdä jotain kehitystä. Yritin perustella tätä tavallista peristeellisemmin hakemuksessa samoin kuin fysiotetapeutti omassa lausunnossaan. Ehkäpä siitä oli jotain apua. Vanhan tutun fysioterapeutin osallistuminen on erityisen tärkeää, kun Nooa lähtee syksyllä uuteen ympäristöön eskari-päivähoitoon. Fysioterapiassa on vahva ohjauksellinen painotus eli terapeutti ohjaa Nooan hoitajia tekemään Nooan kanssa hyödyllisiä ja kivoja harjoitteita. 

Kevät on muutenkin mennyt ihan hyvin sen jälkeen kun infektiot hellittivät otteensa. Tällä viikolla käytiin myös sydänlääkärissä molempien lasten kanssa ja kummankin sydän sai kiitosta, joten sydämistä ei ole huolta eikä puutetta. Kumpaimenkin lapsi oli vuodenvaihteen jälkeen kasvanut noin 1,5cm pituutta, joten Milka oli nyt 90cm ja Nooa 102cm. Seuraavaa vaatekokoa keräillään.

Tässä vielä muutama kuva keväältä:


lauantai 20. lokakuuta 2018

Tukitoimien paketti

Saimme sähköpostitse hyviä uutisia palaverin jälkeisellä viikolla:

"Hei,

Myönnetty  28.9. alkaen  yöajalle 8 h/yö 25-26 yötä/kk sekä muuta apua 8,5 h/vko (tilapäishoitojaksot huomioitu)

Päätös postiin perjantaina. Palvelusuunnitelman kirjaus toteutuu myöhemmin.

T. Sissi Sosiaalinen"

Tämä koskee siis Milkalle kotiin myönnettävää hoitoapua. Päiväaikaisten tuntien määrässä ei tapahdu muutosta, mutta maksajataho vaihtuu asianmukaiseksi ja saamme näin pitkäaikaisen päätöksen asiasta, joten sen jatkumisesta ei tarvitse enää kantaa huolta. Tunteja on keskimäärin 8,5h viikossa eli voimme käyttää niitä aikaisempaan tapaan 12h normaaleilla viikoilla ja 4h niillä viikoilla kun Milkalla on lisäksi Ilonajakso. Pääsen hoitamaan asioita, irtautumaan hiukan arjesta ja osallistumaan hiukan myös seurakunnan toimintaan.

Yövuoroja saimme nyt niin paljon, että on mahdollista saada hoitaja kaikille niille öille, jolloin Milka ei ole Ilonassa. Oman sosiaalityöntekijän arvio oli, että hoitoapu on tarpeen kaikille öille. Näin ollen tämäkin asia on vihdoinkin kunnossa. Tässä kyllä hieman harmittaa se, että sos.ttn mielestä 8h mittainen yövuoro riittää, eikä hän suostu edelleenkään ymmärtämään, että mahdollisuus nukkua se 8h olisi varsin kohtuullista. Jos hoitaja on täällä sen 8h niin emme me valitettavasti pysty mitenkään nukkumaan 8h. Jostain syystä hän oli kuitenkin lisännyt päätökseen yhden ylimääräisen yön, ja periaatteessa ne tunnit on mahdollista jakaa muille öille, jolloin yöt olisivat 8h 15min pituisia. Tai niin kauan kun pystyn hoitamaan yhden yön kuukaudessa itse, niin saisimme lopuista öistä ihan ok pituisia (suurin osa olisi toivomamme 8h 45min).

Kysyin, että onhan tunteja edelleen mahdollista siirrellä ym. tavalla, mutta siihen en ole saanut mitään vastausta. Jatkamme siis sillä tavalla ja toivomme, että myöhemminkään ei tarvitse lyhentää öitä.

Asia siis jossain määrin mietityttää vielä, mutta olen kyllä ollut kovin kiitollinen tästä. Nyt voi sanoa, että tukea on tarpeeksi. (Ainakin jos tosiaan saamme jatkossakin jakaa nuo yötunnit niinkuin haluamme. Kai sen yhden yön kuukaudessa hoitaa vaikka päällään seisten?). Ja erityisen tärkeää on se, että tämä yöhoitoavun hakemis-, keskustelu- ja valitusprosessi on saatu hyvään päätökseen eikä siitä tarvitse enää taistella.

Arjessakin on tullut jo huomattua, että jaksaminen on parantunut, kun ei ole tarvinut enää heräillä öisin Milkaa hoitamaan (heräilen kyllä ääniin joka tapauksessa ja välillä tulee valvottua öistä taloa). Päivänä muutamana on tullut jopa käytyä Milkan kanssa kunnon pitkällä lenkillä, mistä pari kuvaa alla. Olen myös saanut jonkinlaista syyssiivousta tehtyä (mm. vaatehuone on siivottu ja suurin osa ikkunoista jo pesty). Asioiden hoitotöitä kyllä roikkuu normaaliin tapaan aika paljonkin. Mutta kaipa niistä kaikista tärkeimmät tulee jossain vaiheessa tehtyä.







Jonkun verran kyllä ehkä mietityttää se, että mitä kaikki perheen ulkopuoliset ihmiset ajattelevat siitä, että Milka on Ilonassa 3vrk +3vrk joka kuukausi. Varsinkin sellaiset, jotka eivät lue selityksiäni täältä blogista. Onhan se aika paljon noin pienelle tytölle, ja olisin kyllä itsekin toivonut, että tukea olisi myönnetty ensisijaisesti kotiin. Mutta näillä nyt mennään.

Vammaispalvelut kuulemma myöntää ainoastaan välttämätöntä ja kohtuullista tukea, joten ehkä se kertoo jo tarpeeksi. Ja olen tehnyt parhaani, että lapsi saisi olla kotona mahdollisimman paljon. Kirjoittamaani oikaisuvaatimukseen ei ole vielä tullut mitään vastausta.

Olemme todella kiitollisia Jumalalle siitä, että myös Milkan kohdalla tukitoimet ovat järjestyneet näin hyvin. Uskon, että Jumala on ollut mukana johdattamassa tätäkin prosessia ja jälleen kerran kaupungille ei varmaan jäänyt oikein muuta vaihtoehtoa, kuin myöntää tarvittu apu. On iso kiitosaihe, että meidän ei edelleenkään tarvinut lähteä valittamaan hallinto-oikeuteen asti, kuten niin monet muut perheet ovat joutuneet tekemään. On niin sanotusti elintärkeää, että erityisperheeseen järjestyy sellaiset palvelut, joilla vanhempien jaksaminen säilyy ja sitä myöten jatkossakin myös vanhempien terveys ja parisuhde säilyvät. Toivottavasti näin olisi muissakin perheissä, siinäpä myös rukousaihetta.

Parin viikon päästä on taas tiedossa Nooan puolesta taistelua, kun kalenterissa on vasu-palaveri ja siinä varmaan puhutaan myös esikoulun aloituksesta. Vaikka tärkein aihe kai onkin Nooan varhaiskasvatuksen sisältö. Alla yksi kuva siitä, mitä Nooa on puuhaillut päivähoidossa.


posted from Bloggeroid

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Rukousaihetta riittää

Taas yksi palaveri tulossa. Tämänkertainen palaveri on kuitenkin erityisen tärkeä, koska siihen on tulossa vammaispalvelusta sekä meidän oma sosiaalityöntekijä että johtava sosiaalityöntekijä. Joten se päätöksiä tekevä henkilö on poikkeuksellisesti paikan päällä. Kerroin aiemmin tekemästäni oikaisuvaatimuksesta, jossa vaadin, että Milkan vaikeutuneen tilanteen vaatimaa lisäyöhoitoapua järjestetään kotiin eikä sijaishoitopaikkaan. Samalla myös vaadin pitkäaikaista päätöstä Milkan päiväavustustunneista ja vaadin, että niiden pitää edelleenkin toteutua kotona. Oikaisuvaatimukseen ei vielä ole tullut vastausta.

Milkan päivätunnit ovat siis tulleet lyhyinä päätöksinä kotipalvelun kautta. Vammaispalvelun tulisi kuitenkin ottaa vastuu näistä, koska kotipalvelu on väliaikaista. Saimme vielä yhden päätöksen kotipalvelua, jolla saamme tunteja marraskuulle asti, mutta sen jälkeen kotipalvelu loppuu tai ainakin vähenee reilusti. Lisäksi meidän omavastuuhinta kotipalvelulle nousi ihan todella paljon.

Sain aikaiseksi ottaa taas yhteyttä vammaispalveluun ja kysyä, järjestyisikö se palaveri, josta oli viimeksi puhetta. Onneksi se saatiin kalenteriin ja olisi järjestymässä viikon päästä maanantaina. Puhelimessa sanoin edelleen, että Milka ei voi olla sijaishoidossa niin paljoa, kuin vammaispalvelu ehdottaa. Kerroin, että voimme tulla sen verran vastaan, että sijaishoitoa voi Milkalla olla 2*3vrk kuukaudessa, mutta lopun ajasta tuki tarvitaan kotona. Sosiaalityöntekijä ehdotti, että jos lisätään sitten myös Nooan hoitojaksoja siellä. Se käy varmasti äkkiseltään ajateltuna järkeen, mutta Nooalla on jo niin paljon välttämätöntä hoitoapua arjessa, että emme tosiaankaan aio suostua tähän. Haluamme itsekin olla rakkaan pojan kanssa. Ja tytön.

Palaveria saa mielellään muistaa rukouksissa. Nooa näyttää tässä esimerkkiä.



Rukoilemisen ei tarvitse olla surullista, sillä Taivaan Isä on luvannut vastata rukouksiin.
posted from Bloggeroid

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Pikku ressukka

Milkalla vaan jatkuu kurja olo edelleen. Melkein 2 viikkoa jo mennyt ja hän on ollut todella itkuinen ja kipeä. Maha on löysällä ja pepun iho meni lopulta rikki tämän viikon alussa. Viimeksi keskiviikkona olin yhteydessä sairaalaan, ja sieltä kehotettiin vielä seuraamaan tilannetta. Ehkäpä pitkällinen mahapöpö voi olla kyseessä ja siinä tapauksessa kyllä pian pitäisi alkaa helpottaa. Pari viimeistä päivää onkin ollut hiukan parempia. Milka on kyllä edelleen itkenyt paljon, mutta kuulostaa, että olo ei kuitenkaan olisi ihan niin paha tai kipeä enää. Viime yökään ei enää ollut läheskään pelkkää huutoa. Kakat eivät ole ihan pelkkää vettä, mutta niitä tulee edelleen niin tiuhaan tahtiin, että peppu ei parane ja vaipanvaihdot ovat todella kurjia. Kaikki keinot ovat kyllä käytössä tilanteen parantamiseksi. En tiedä selviääkö todellinen syy tai syyt Milkan tämänhetkiseen kipeään oloon varmaksi koskaan. Toivottavasti ainakin olo paranisi pian.

Parina viime päivänä Milka on rauhoittunut parhaiten liikkuviin rattaisiin. Lähdöt ovat tosin hankalia, mutta sen jälkeen koko lenkki on sujunut mukavasti. Onkin ollut kiva päästä ulkoilemaan. Rattaita on käytetty myös sisällä ees taas lykkimiseen, vaikka se ei toimi aivan yhtä hyvin. Nyt kun alkoi sataa, niin täytyy varmaan tyytyä jompaan kumpaan, ulko- tai sisärattailuun. Toki sylissä kantaminen myös käy Milkalle, mutta kukaan ei jaksa kovin kauaa kantaa häntä, kun painoa on jo 12kg.



Toivotaan, että pikkuisella alkaisi jo pian olla paljon parempi olo.

Meidän perheen tukitoimia lisättiin hiukan juuri keväällä, mutta Milkalla ei edelleenkään ole yöhoitoa joka yöllä. Koska tilanne on koko ajan vain vaikeutunut viime palaverin jälkeenkin, niin kerroin sähköpostilla vammaispalveluille tilanteesta ja kysyin, voiko Milka jo pian saada yöhoidon joka yölle. Tuntuu todella nololta ja ristiriitaiselta pyytää heti lisää apua, koska sitä juuri hiukkasen lisättiin. Ja olin itsekin siihen määrään oikein iloinen ja tyytyväinen vain muutama viikko sitten. On todennäköistä (ja erittäin toivottua) että Milkan vointi tästä paranee. Kuitenkin minulla oli sellainen olo, että viesti täytyy lähettää. Jatkossa tulee varmasti huonompia ja parempia vaiheita. Tuntuu, että koko ajan täytyy katsoa noin puoli vuotta pitemmälle, että pärjätäänkö silloinkin. Nytkään me emme olisi selvinneet tästä tilanteesta läheskään näin hyvin, ellen olisi aikaisemmin viime kesänä, viime syksynä, viime talvena ja niin edelleen ollut niin itsepäinen avunpyytäjä kuin olin. Olen todella kiitollinen, että olemme saaneet paljon apua. Ja toisaalta luottavainen, että sitä löytyy tarpeeksi jatkossakin. Mutta minun täytyy valitettavasti tehdä oma osuuteni asioiden edistämiseksi.

Sain vammaispalveluista viestiä, että asiaa käsitellään ensi viikolla. Asiaa voi muistaa rukouksissa, että se menisi parhain päin. Ja tietysti erityisesti sitä, että Milkan olo paranisi. Kiitos taivaan isille huolenpidosta.
posted from Bloggeroid

tiistai 22. toukokuuta 2018

Rukous palaverin puolesta

Meillä on torstai-aamuna se kauan odotettu palaveri. Tai en tiedä, onko palaveri odotettu, mutta minulla on paljon odotuksia sen suhteen. Tärkein toive on, että Milkan hoitotunnit arjessa jatkuisivat.

Toivoisin myös, että joitakin Nooan hoitotunteja voisi säännöllisesti käyttää sillä tavalla, että hoitaja onkin Milkan kanssa ja minä hoitaisin Nooaa. Esimerkiksi silloin, kun isillä on iltatöitä. Saisi edes vähän pienennettyä Nooan suurta hoitomäärää ja lisättyä äiti-poika-aikaa.

Sen lisäksi on vielä monta muutakin asiaa, joiden toivon menevän parhaiten päin.

Rukoillaan, että palaverissa (tai sen seurauksena) tehtäisiin hyviä päätöksiä, jotka tukevat tämän erityisperheemme hyvinvointia. Toivottavasti loppuviikosta on sitten paljon kiitosaiheita kerrottavana.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Heikkona

Kerroin seurakunnassamme lyhyesti perheestämme ja Jumalan huolenpidosta. Juttu sai niin lämpimän vastaanoton, että se julkaistiin vielä seurakunnan tiedotuslehdessäkin tässä muodossa:

Meidän perheeseemme kuuluvat Ninni-äiti, Iisak-isä ja lapset Nooa 4v ja Milka 7kk. Molemmilla lapsilla on vaikea, etenevä aineenvaihduntasairaus. Nooan kohdalla sairaus on rajoittanut ja vaikeuttanut paljon elämää. Oma syöminen, juominen, puhuminen ja liikkuminen ovat mahdottomia. Niiden lisäksi elämää haittaavat myös mm. velttous ja jäykistely sekä vaikea pahoinvointi ja oksentelu.

Nooalle 2-vuotiaana aloitettu ruokavaliohoito on kuitenkin rauhoittanut ja parantanut pojan oloa paljon. Milkan elämä on saanut alkaa rauhallisemmin, koska ruokavaliohoito voitiin aloittaa heti syntymästä. Silti myös Milkan kohdalla syöminen kävi mahdottomaksi, kehitysviivettä alkaa olla näkyvissä ja pahoinvointikin vaivaa. Molemmat lapset ovat kuitenkin kovin iloisia, aurinkoisia ja sosiaalisia. He ovat selvästi onnellisia lapsia sairaudesta huolimatta.

Me vanhemmat emme ole pystyneet selviämään Nooan hoitamisesta omin voimin, vaan ulkopuolista hoitoapua on tarvittu paljon. Nooan hoitaminen yöaikaan on raskasta työtä, joten Nooalle tulee joka yöksi hoitaja. Oli Jumalan armoa ja apu oikeaan aikaan, että Nooa sai noin puolivuotiaasta eteenpäin jäädä sairaalahoitoon joka yöksi ja sittemmin yöhoito järjestyi kotiin. Sen jälkeen apua on järjestynyt myös päiväajalle aina tarpeen mukaan. Lisää apua ei ole koskaan saatu helposti, mutta aina sitä on lopulta saatu, sillä Jumala on ollut meidän puolellamme. Taivaan Isä on auttanut monta kertaa meidän perhettämme todella merkittävillä tavoilla ja olemme saaneet ihmetellä hänen huolenpitoaan – ja opetella luottamaan siihen.

Viime keväänä löydettiin myös toiselta lapseltamme Milkalta sama vaikea sairaus hieman ennen hänen syntymäänsä. Se oli todella vaikea paikka. Tiesimme, että elämä ei tule olemaan helppoa kahden sairaan lapsen kanssa ja aluksi tuntui melkein mahdottomalta saada edes perusarkea pyörimään. Ehkä moni teistäkin on miettinyt, miksi tällaista on tapahtunut meille.
Minä olen alusta asti kokenut hyvin vahvasti, että Nooan sairauteen liittyy jokin erityinen Jumalan suunnitelma. Että tällä asialla on tarkoitus ja että Jumala on tekemässä jotain. Olen kokenut, että tähän vaikeaan asiaan liittyy suuri Jumalan siunaus tai siunauksia. Mikä se Jumalan suunnitelma sitten on, niin sitä me emme vielä tarkalleen ottaen tiedä. Vaikka meillä on ollut usein vaikeaa, niin toisaalta on ollut myös hienoa saada olla mukana erityisessä Jumalan suunnitelmassa.
Yksi siunauksista varmasti on se, että meidän puolesta on rukoiltu todella paljon. Me olemme siitä todella kiitollisia. Voin kertoa, että rukouksista on ollut paljon apua ja niihin on vastattu. Olen oppinut, miltä se tuntuu, kun ”rukoukset kantavat”. Olemme kiitollisia myös kaikesta käytännön avusta, jota olemme saaneet!
Olen omalla kohdallani kokenut asian niin, että sairaiden lasten äitinä oleminen on minun palvelutehtäväni. En ole vielä varma, mitä kaikkea se tarkoittaa tai olenko vielä kunnolla alkanut toteuttaa tehtävääni.  Kun Milkan synnyttyä mietin, mikä minun tehtäväni on, niin silloin ei tullut kuin yksi asia mieleen: Olla heikko.
Sitä olen todella joutunut olemaan aika paljon. Kulunut syksy on ollut aika vaikea. Olen joutunut olemaan heikko ja pyytämään edelleen lisää apua. Mutta voiko heikkona oleminen olla jonkun tehtävä? En tiedä. Ehkä se ainakin liittyy minun tehtävääni. Viime keväänä Milkan synnyttyä sain ystävältä tekstiviestin, jossa oli raamatunpaikka: 2. Kor 12:9 ”Ja hän sanoi minulle: Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Tuntui, että se sopii täydellisesti minun tilanteeseeni. Ehkä minun tehtäväni on olla heikko, että Jumalan voima saisi tulla näkyviin. Rukoillaan, että Jumalan valtasuuruus saa tulla yhä enemmän esiin ja näkyviin meidänkin perheemme tilanteen kautta.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Jo on kohtuutonta palaveeraamista

Alkusyksy ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Mitä siitä edes kertoisin.

Suurin huolenaihe on kai ollut se, saadaanko Milkan päivähoitoavulle jatkoa. Lopulta me saimme sitä. Mutta välillä iltaisin mietin, että millä hinnalla. Koko prosessi on ollut aika raskas. Eikä se ole ainoa prosessi, joka tässä on meneillään.

Yöhoitoa Milkalle tosiaan saimme. Aluksi määrä tuntui liian pieneltä, mutta muutaman viikon päästä saimme siihen pienen lisäyksen. Tällä hetkellä nuo myönnetyt 35h viikossa taitavat riittää. Maksajana on vammaispalvelu.

Mutta se päivähoitoapu. Kyse on 12:sta tunnista viikossa.

Nooalla on ollut jo pitkään 12h viikossa hoitoapua vammaispalvelun kautta meidän vanhempien jaksamista varten. Keväällä meille myönnettiin sama tuntimäärä myös Milkalle lapsiperheiden kotiavusta, sisältäen Milkan hoitoa ja kotityöapua. Tarvitsemme molemmille lapsille yhtä aikaa hoitajan, että saamme irtiottoa arjesta ja jaksamme pyörittää tätä systeemiä. Osa tunneista kuluu myös lasten asioiden hoitamiseen ja kaupassa käyntiin.

Toukokuussa meillä oli tukipalaveri, jonka tuloksena nuo 12h kotiapua ja Milkan hoitoa myönnettiin heinäkuun loppuun asti. Kesä menikin ihan mukavasti siitä huolimatta, että yövalvomista oli aika paljon. Mutta sitten meinasi nousta seinä eteen. Puhuin elokuussa puhelimessa kotipalvelun palveluohjaajan kanssa ja ihmettelin, miksi hän ei myönnä tunteihin jatkoa. Ko.palvelu on tilapäistä, mutta jakso ei ollut lopussa. Siinä oli viikon päästä tulossa seuraava tukipalaveri, jossa hän halusi kuulla kaikkien muiden tahojen mielipiteet tuntimäärästä. Se ei ollut mikään mukava puhelu, vaikka tietysti tiesin että tärkeämpi päätös tehdään sitten siellä palaverissa. Lopulta hän suostui myöntämään vain kuusi tuntia yhteensä parille viikolle.

Kun tunnit myönnettiin toukokuussa, niin olin varma ettei niitä enää lopeteta tai vähennetä. Että sitten kun kotipalvelu ei maksa niitä enää, niin vammaispalvelu varmaan maksaa. Onneksi en silloin tiennyt, minkälainen koetus olisi edessä.

No, elokuun palaveri meni ja se oli aikamoinen vääntö. Palveluohjaaja yritti kaikin tavoin sanoa, että riittäisikö vähempi kuin 12h. Hän kysyi jokaisen mielipidettä, mm. hoitofirman, mikä oli mielestäni hieman kummallista. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että kaikki tunnit ovat tarpeen ja tarve on jatkuvaa. Sovittiin että kotipalvelu myöntää niitä 7 viikkoa eteenpäin ja sen jälkeen voisi jatkaa vielä max 3kk asti, jolloin tulisi täyteen alusta alkaen ehdoton 6kk takaraja. Ja sovittiin että samalla haemme ko. tunteja vammaispalvelusta, tavoitteena että vammaispalvelu jatkaa sitten kun hakemus on käsitelty. Vammaispalvelun täti oli paikalla ja oli ihan positiivinen, että tunteja voitaisiin sieltä kautta myöntää.

Palaverin jälkeen olimme helpottuneita, mutta olihan siinä kaikkea muutakin huolta. Noin neljän viikon päästä kysyin vammaispalvelusta, saadaanko ko. tunteja sitä kautta ja mistä alkaen se olisi mahdollista. Vastaus oli että yöhoitoa on myönnetty, muuta tukea ei tässä vaiheessa. Vammaispalvelun johtavan sosiaalityöntekijän päätös.

Siinä vaiheessa aloin olla aika huolissaan. Lapsiperheiden kotipalvelu on tilapäistä ja lisäksi kokemukseni mukaan jatkopäätöksien saaminen sieltä on todella hankalaa ja yleensä sitä saa vain muutaman viikon kerrallaan. Vaikkakin meillä oli kesän yli hieman pidempi päätös. Mutta arvasin, että kotipalvelun palveluohjaaja haluaa taas vähentää tuntimäärää. Mielestäni tuen vähentäminen olisi kohtuutonta, koska tilanne ei ollut helpottunut millään tavalla, vaan pikemminkin vaikeutunut. Onneksi meille oli puolueettoman tahon toimesta järjestetty jo uusi tukipalaveri, jossa oli tarkoitus miettiä, ovatko tukitoimet riittävät. Tilanteen ollessa mikä oli, tiesimme että siinä tullaan keskustelemaan vain siitä, että vähennetäänkö tuota 12h tukea vai jatkuuko se. Eli lokakuun alun palaveri samasta aiheesta kuin kaksi edellistä palaveria, vaikka asian piti olla jo selvä. Mielestäni myös tässä meidän tilanteessa on aika ihmeellistä, jos tukipalaveri käytetään pohtimalla, että vähennetäänkö tai rajoitetaanko tukea jotenkin. Kun voisi miettiä sitäkin, että tarvitaanko vielä jotain lisää tai ovatko nykyiset systeemit toimivia tai mitä tehdään hätätilanteessa.

Kun palaveriin ja päätöksen loppumiseen oli 3 viikkoa aikaa, niin kotipalvelun palveluohjaaja soitti minulle jatkopäätöksestä. Palveluohjaaja sanoi puhelimessa, että hän haluaa ihan tosissaan auttaa. Hän sanoi, että hän voi tehdä jatkopäätöksen 12 tunnista reilusti palaverin yli marraskuun puoliväliin asti, koska vammaispalvelu ei ole maksamassa mitään. Mutta ensin hän halusi kysellä tarkemmin, miten tunnit ovat toteutuneet ja montako tuntia on mennyt kotitöihin yhdessä hoitajan kanssa ja montako asioiden hoitoon ja montako lepäämiseen. Siinä hän tulikin siihen tulokseen, että tunteja on aivan liikaa. Meillä oli kuulemma ihan liikaa vapaa-aikaa (n.8h tunneista siinä kohtaa hänen mielestään). Niin paljon ei voi olla. Eihän tavallisillakaan perheillä ole yhteistä parisuhdeaikaa. Meidän pitäisi käyttää Nooalle myönnettyjä 12h ja vuorotella. Ei auttanut, kun sanoin että niistä ei ole varaa vuorotella koska niitä on niin vähän ja kaiken muun ajan meistä molemmat ovat kiinni toisessa lapsessa tai isä töissä. Me emme pysty vuorottelemaan samaan tapaan kuin normaali lapsiperhe, jossa toinen vanhempi voi jonkin aikaa vahtia molempia lapsia. Ei auttanut kun sanoin että olen ollut väsyneempi, Milka on ollut itkuisempi, kun maha oli pegin asennuksen jäljiltä kipeä normaalia pitempään. Ei auttanut kun sanoin että uusia hoitajia oli tullut ja heidän neuvomiseen oli mennyt tunneista aikaa. Enkä halunnut pyytää hoitajia kotitöihin, koska sillä hetkellä Milkan hoidossa oli ihan tarpeeksi tekemistä. Tuntui että hän oli päätöksensä tehnyt yhdestä väärästä sanasta, jonka sanoin. Sen jälkeen ei muuttanut mieltään, vaikka suurin piirtein itkin puhelimessa, että tilanne on vaan vaikeutunut ja tukea halutaan silti vähentää. En suostunut tuntien vähentämiseen, joten hän suostui sitten tekemään vain viikon jatkoa päätökseen samalla tuntimäärällä. Kuluvan päätöksen loppuun oli kolme viikkoa aikaa ja tuolla yhdellä lisäviikolla selvittäisiin sitten palavereihin saakka, jossa tehtäisiin lopullinen päätös. Minusta oli tärkeää, ettei tunteja vähennetty ennen palavereita. Mutta puhelu oli aivan kauhea ja noin kuuden viikon päätös vaihtui yhteen viikkoon ihan ihmeellisellä tavalla. 

Eipä ollut kovin mukavaa ruveta siinä odottelemaan kolmen viikon päästä olevaa palaveria ja sitä kautta saatavaa lopputulosta. Pari viikkoa kannoin niitä huolia, kunnes tuli mieleen, että nyt on kyllä pakko pyytää rukousapua, sillä en halunnut murehtia sitä asiaa koko ajan. Torstain rukouskokouksesta oli vielä reilu viikko palaveriin, ja siitä tulikin paras viikko pitkään aikaan.

Sunnuntai-iltana ennen palaveria kotipalvelun palveluohjaajalta tuli sähköposti, että hän on kuumeessa eikä pääse paikalle, toivottavasti muut saavat tehtyä arvioinnin. Ei voinut mitään, olin helpottunut. Varmaan koska en halunnut kokea mitään riitelyä tai vääntämistä taas kerran omassa kodissani. Tai sitä että ko. henkilö johtaisi muidenkin ajatuksia omille linjoilleen. Toivoin että vammaispalvelu ottaisi ne tunnit maksaakseen. Koska yleensä vammaispalvelu on tullut apuun silloin kun muilta tahoilta loppuu tahtotila tai resurssit.

Lisäksi kävi sellainen hyvä asia, että sairaalan sosiaalityöntekijä sattui soittamaan minulle palaveria edeltävänä torstaina. Hän on ollut aiemminkin puolellamme, mutta en ollut jaksanut kysyä, pääsisikö hän mukaan. No hän kuitenkin pääsi.

Palaveri meni maanantaina ihan ok ja me saimme puhua. Jäimme odottelemaan, mitä kaupunki päättää sisäisessä palaverissaan perjantaina.

Sen jälkeen tuo sairaalan sosiaalityöntekijä soitti ja sanoi, että sairaalan kanta on, että tarvitsemme nuo 12h. Hän sanoi ilmoittavansa sen eteenpäin. Olin huojentunut ja ajattelin, että eivät ne nyt voi niitä tunteja vähentää.

Perjantai meni, mutta mitään ei kuulunut. Maanantaina sain puhelun sosiaalityöntekijältä. Hän sanoi, että 12h oli päätetty jatkaa ja huomenna on teillä palaveri klo 14. Kysyin, että mikä taho ne maksaa. Valitettavasti vastaus oli että kotipalvelu. Hän ei tiennyt, kuinka pitkä päätös oli tulossa, mutta oli ymmärtänyt, että toistaiseksi. Palaverin tarkoitus oli kuulemma miettiä, miten meitä voitaisiin tukea. Oletin sen tarkoittavan, että mietitään montako tuntia pitää tehdä kotitöitä, montako tuntia hoitaa asioita ja varmistetaan, että vapaa-aikaa ei jää liikaa. Olin oikeassa.

Ihmettelimme kovasti, että miksi vielä tarvitaan yksi palaveri. Meistä ei ollut kovin mukavaa, että meille vain ilmoitettiin, että tulemme teille huomenna. Iisak joutui järjestämään aikaa kesken työpäivän osallistuakseen siihen. Meille kylläkin sanottiin, että jos hän ei pääse, niin hänelle kyllä sitten kerrotaan jälkeenpäin, mitä siinä puhuttiin. Sehän lohduttaakin, että saa jälkeenpäin tiedon, mitä muut ovat päättäneet oman elämän suhteen.

Tiistain palaverissa väännettiinkin melkein kaksi tuntia näistä asioista, joiden olisi pitänyt olla selviä jo pari kuukautta aiemmin. Se ei ollut todellakaan mikään mukava keskustelu, eikä tässä oikein ehkä pysty sitä enää kunnolla kuvailemaan. Kotipalvelu oli valmis maksamaan noita 12h viikossa eteenpäin, mutta palveluohjaaja yritti kaikin tavoin johdattaa keskustelua siihen suuntaan, että niistä olisi käytännön apua meille mahdollisimman vähän ja että lisärasitetta tulisi mahdollisimman paljon. Hoitofirmasta paikalle tullut henkilö selitti ja selitti asioita, jotka johtivat keskustelua vain sivuraiteille tai saattoivat meitä huonoon valoon. Lopputuloksena tunnit ovat kuitenkin käytettävissä vuoden loppuun asti. Käteen jäi kuitenkin huoli siitä, että palveluohjaaja tuskin tulee olemaan tyytyväinen siihen, miten olemme niitä käyttäneet. Mitä sitten joulukuussa tapahtuu, kun hän kyselee seuraavan kerran sisällöistä, jäi taas auki. Ei tunnu kovin kivalta, kun joku toimistotäti yrittää määrätä jokaista yksityiskohtaa meidän arkipäivistämme, joita hän ei kuitenkaan ymmärrä.

Osa paikalla olleista henkilöistä taisi ymmärtää meitä hiukan paremmin. Pahoittelivat sitä, että tämä on näin vaikeaa. Vammaispalvelun täti ei sanonut mitään koko palaverin aikana, mutta palaverin jälkeen hän sanoi, että "kiitos kärsivällisyydestä". Lämmittihän se mieltä hiukan.

Seuraavana yönä minä en nukkunut kuin 4,5 tuntia ja pari seuraavaa viikkoa menivät muutenkin enemmän tai vähemmän valvoessa, eikä niinkään lastenhoidon takia vaan stressin. Tässä on tosiaan muitakin huolenaiheita, jotka mietityttävät öisin, mutta kyllä tuo painostuspalaveri taisi laukaista jonkinlaisen stressireaktion. Palaverista on nyt kuukausi aikaa, ja vasta nyt alkaa tuntua, että yöt eivät kulu pelkästään huolehtimiseen. Toivon todella, että tästä aiheesta ei tarvitse taas palaveerata juuri joulun alla, vaan jatkopäätös tulisi hieman helpommin.

Ja toivottavasti marras- ja joulukuu menisivät yhtään leppoisammissa tunnelmissa.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Blogi

Minun esikoiseni Nooa on nyt 3v 8kk vanha. Olen kertonut hänen sairaudestaan ja kuulumisistaan facebook-sivuillani, mutta olen monta kertaa miettinyt, että olisi hyvä tehdä se blogin kautta. Että voisin useammin ja pidemminkin kertoa kuulumisia ja mahdollisesti esittää myös rukousaiheita. Minulle on ollut ihan äärettömän tärkeää se, että hyvin monet ihmiset, tutut ja tuntemattomat, ovat rukoilleet Nooan ja meidän puolesta. Ja olen toivonut, että voisin kertoa Nooan ja meidän elämästämme paremmin kaikille niille ihmisille, ystäville ja tuttaville, joita se kiinnostaa.

On vaan ollut hankalaa aloittaa blogia "kesken kaiken". Nooan sairaus kyllä vaikutti elämäämme hyvin paljon heti hänen syntymästään alkaen, mutta mistä oli kyse, selvisi vasta pikku hiljaa. Silloin tuntui jotenkin hankalalta kertoa kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut siihen asti. Ja nyt se on vieläkin hankalampaa, nimittäin 3v 8kk tekisi aika pitkän postauksen. Siitä huolimatta nyt lienee jonkinlaisen uuden aloituksen mahdollisuus, sillä perheeseemme syntyi toinen lapsi Milka maaliskuussa.

Sekä Nooa että Milka sairastavat HIBCH-puutosta, joka on vaikea etenevä aineenvaihduntasairaus. Mitä se tarkoittaa heidän ja meidän koko perheemme elämässä, selviää ehkä jossain määrin paremmin tämän blogin kautta.