Näytetään tekstit, joissa on tunniste jaksaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jaksaminen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. marraskuuta 2022

Pysäkillä, olkapäällä

Eilen oli sairaslomani viimeinen päivä. Olin viisi viikkoa poissa töistä ja siitä ensimmäiset kaksi viikkoa olin "sairaslomalla" myös omaishoitoon liittyen, kun Milkalle järjestyi siinä ylimääräistä hoitoa Ilonassa - kun itse sitä kysyin. Milka oli siis ylimääräisellä Ilona-jaksolla kaksi viikkoa ja niistä jälkimmäisellä viikolla oli Nooakin mukana. Omaishoidosta ei ole kovin helppoa saada sairaslomaa, mutta nyt se järjestyi tuolla tavalla.

Tämä siksi, että oman jaksamisen rajat tulivat lopultakin vastaan. Pysäkki, romahdus, stoppi, tai miten sen nyt haluaakin ilmaista.




Työterveydessä täytin työuupumuskyselyn liittyen omaishoitotyöhön, jota ajatellen lomakkeen kysymyksiä ei suinkaan ollut suunniteltu, mutta työ kuin työ. Kyllä se varmaan ainakin suuntaa antava tulos oli ja pisteet osoittivat keskivaikeaan työuupumukseen omaishoitotyön osalta. Omaan palkkatyöhön liittyen ei pisteitä tullut, vaikka siitä jouduinkin olemaan pois tuon uupumuksen takia.

Ei minua mielestäni niinkään lasten äitinä oleminen väsytä, vaan kaikki se ylimääräinen asioiden tulva, mitä tilanteeseen on kietoutunut ja joita jatkuvastikin on. Tässä on nyt mennyt 9 vuotta jo melkoisen eriskummallisissa kiemuroissa, joten kyllä sen huomaa hyvinkin selvään, ettei sitä jaksa yhtään samalla tavalla kuin niinä ensimmäisinä vuosina. Monia takavuosien aikana olleita vastoinkäymisiä en ole voinut kuvailla täällä blogissa eri syistä, mutta kaikenlaista pientä ja suurta harmia on ollut aika jatkuvasti niiden asioiden lisäksi, jotka vaan pitää hoitaa.

Ja nyt taas siis vaikeuksia, vaikka vähän erilaisia kuin aiemmin. En tiedä miettiikö joku, mitä Jumala sitten on tehnyt, eikö hän pidä omastaan huolta? No, todellakin pitää! En tiedä miten osaisin kertoa siitä, mitä Taivaan Isä on minulle tänä vuonna tehnyt. Hän on antanut niin ihmeellistä läheisyyden aikaa itsensä kanssa, etten olisi sellaista osannut ikinä kuvitellakaan, vaikka olen kulkenut Jeesuksen seurassa jo noin 30 vuotta. 



Tuo ihana aika alkoi jo keväällä, mistä yritin muutaman sanan sanoa tässä äitienpäivän postauksessa. Sen lisäksi että Jumala on aina ollut lähelläni, niin nyt hän antoi minun myös tuntea sen aiempaa selvemmin. Se on kuin taivas laskeutuisi minun sotkuiseen asuntooni joka ikinen päivä, tai ei vain kerran päivässä, vaan aina, kun minä itse ehdin vähän pysähtyä ja olla hänen kanssaan. Aluksi eli tuolloin viime keväänä taisin itse olla enemmän äänessä, rukoilin paljon ja silloin Jumala kosketteli minua ihmeellisesti, monesti ulkona luonnossa, mihin lähdin juttelemaan hänelle. Olin aivan niinkuin rakastunut nuori tyttönen. Kyseessä ei vain ollut kukaan ihminen, vaan itse Jeesus. Tiesittekö, että hän haluaa jatkuvasti syvenevään suhteeseen ihmisen kanssa? Kuulin kesällä jonkun sanovan noin, ja olen kyllä itse kokemassa juuri sitä, vaikkakin se tuntuu vasta opettelulta. Itse asiassa toukokuun lopussa menin meidän seurakunnassa kertomaan näistä asioista kaikille sellaisessa todistuskokouksessa, jossa kuka vaan sai mennä jotain kertomaan, ja olin sen kertomuksen loppuun laittanut rakkaudentunnustukseni Jeesukselle. Minusta tuntui, että hän halusi kuulla siitä julkisesti, ja minun oli se tehtävä, niin rakastunut minä olin ja olen vieläkin. Puhujan pönttöön meneminen tuntui vähän samalta kuin olisi alttarille kävellyt tunnustamaan rakkautensa. Jännitti niin että hirvitti, mutta odotin sitä innoissaan. Ja sen jälkeen oli niin ihanaa sitten.

Päätin myös, että haluan antautua Jumalalle kaikin tavoin. Kerroin hänelle, että mitä ikinä hän haluaa minulle tehdä, niin haluaisin sitä itsekin, vaikka se sitten olisi aluksi pelottavaa tai jännittävääkin - eikä vain sen minun tähän mennessä sisäistämäni jumalakäsitykseni mukaisesti, vaan mitä hän itse haluaa kaikilla kolmella persoonallaan (Isä, Poika ja Pyhä Henki).




Joskus kesälomalla tuo Jeesuksen ja minun yhteydenpito sai kuitenkin vielä erilaisia sävyjä. Hän oli koskettanut minua aiemminkin kun rukoilin, esimerkiksi niin, että tulin yhtäkkiä käsittämättömän iloiseksi, hymyileväksi ja nauravaksi vaikka omassa elämäntilanteessa olin muutoin väsynyt ja ihan lopussa. (Raamatussa kerrotaan siitä, että Jumala voi antaa taivaallista iloa. Esim. Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu. Psalmit 34:6 FB38) Mutta kesälomasta alkaen Jumala on kosketellut myös vielä konkreettisemmin, niin etten usein pysy edes paikallaan, vaikka en itse ollut aikonut mitään tehdä. Se ei ole mitään pelottavaa, vaan vain ihanaa. Tämä tällainen alkoi sen jälkeen, kun aloin kysymään Jeesukselta päivittäin, täyttäisikö hän minut Pyhällä Hengellä, mistä raamatussa myös puhutaan. Ja niin Jumala aloitti jo kesällä tällaisen yhteydenpitotavan, että hän koskettelee minua niin selvästi, ettei edes näin hitaalle keskisuomalaiselle jää epäilystäkään, onko hän siinä lähellä vai ei. Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut edes jaksaa rukoilla tai sanoa mitään, vaan vain mennä hänen luokseen (esim paikkaan, johon yleensä menen lepäämään). Monesti rukoukseni onkin, että haluaisin taas tulla syliisi lepäämään. Ja hän on aina valmiina odottamassa, ihan joka kerta. Joskus tuntuu, että hän ei jaksa odottaa, että minä olen valmis, vaan aloittaa jo aiemmin tai sitten kutsuu ja houkuttelee, että tule taas luokseni. Tietysti siinä jutellaan myös, minä juttelen Jeesukselle sanoilla tai mielessä. Jumala puhuu raamatun lisäksi myös välillä ajatuksissa, ja tietysti on tärkeää muistaa että voin ymmärtää hyvin helposti väärinkin. Joka tapauksessa sitä kautta olen saanut uutta jaksamista ynnä muita hyviä asioita.
Minusta on ihanaa, että Jeesus aloitti tämän läheisyyskäsittelyn jo hyvissä ajoin kesällä niin, että se oli minulle tuttua, kun tuo romahdukseni tapahtui lokakuun alussa. Silloin en olisi ilman tätä selvinnytkään.




Tämä kuvaus voi tuntua melko hämmentävältä ja ymmärrän sen kyllä hyvin, mutta ajattelin näistä kokemuksistani jotain kertoa, koska ne liittyvät niin vahvasti tähän elämäntilanteeseen. En varmaan itsekään näitä asioita kunnolla ymmärrä, vaikka niitä on itselleni tapahtunut. En kuitenkaan usko, että olen päästäni aivan niin sekaisin, että olisin keksinyt itselleni edelläkuvatunlaisen mielikuvitusystävän. Kyseessä on kuitenkin vain uupumus ja itse ainakin koen että maalaisjärkikin on edelleen pääsääntöisesti tallella. Jumala on todella olemassa ja hyvinkin elävä, ja välillä hän nähtävästi toimii ihmeellisillä ja hämmentävilläkin tavoilla. Hän tietää, millainen tapa on kenellekin juuri se paras, eikä hän tee mitään ilman lupaa. Ilman Jeesusta en olisi mitenkään selvinnyt taaskaan näistä viimeisistä kuukausista tai viikoista. Ja kuten on tullut aiemmin jo mainittua, niin meidän perheessä ei ole oikein varaa kummankaan vanhemman olla poissa pelistä, koska lasten hoidossa tarvitaan koko ajan kahta aikuista. Nyt olen kuitenkin saanut huomata, että Jeesus, tuo Hyvä Paimen, tietää sen hyvin, ja hän kantaa itse minua sylissään niin kuin pikku karitsaa ja pitää myös perheestäni huolen.

Tuo mielikuva Jeesuksesta lampaiden paimenena on tuttua raamatusta ja pyhäkoulusta, ja sopii tähän niin hyvin, esimerkiksi:
Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; mutta lihavat ja väkevät minä hävitän. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on.
Hesekiel 34:15‭-‬16 FB38



Ps. Voisin (jos jaksaisin) kirjoittaa toisen kertomuksen siitä, miten Jeesus - Hyvä Paimen on hoivannut ja auttanut kipeän jalkani ja selkäni kanssa, mutta jaksaminen ja ehtiminen on mitä on. Joka tapauksessa, ne eivät ole ainakaan nyt kipeät.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Infektioita

Noro on onnellisesti takanapäin. 1,5 viikkoa meni niin, että vähintään yksi perheestä oli koko ajan sairaana. Lapset olivat molemmat 5 päivää sairaalassa peräjälkeen. Vein molemmat päivystykseen, Nooan myöhään illalla ja Milkan parin päivän päästä aamuyöllä. Päivystyksessä kaikki meni yöaikaan sujuvasti, mutta olin vasta päässyt itse suurin piirtein jalkeille noron jälkeen, kun Milka sairastui keskellä yötä ja lähdimme sitten heti sairaalalle. Seuraava päivä oli vaikeampi kuin olin luullut, ja muutenkin omaan toipumiseen meni vielä monta päivää. Milka sairasti meistä pisimpään, oksentelua ja ripulia kesti 5-6 päivää. Viime viikon maanantaina palasimme normaaliin arkeen, mutta kyllä se viikko meni vielä kovin väsyneissä merkeissä omalla kohdallani. Tässä olivat varmasti talven rankimmat viikot.

Noron aikanakin koimme taas Jumalan huolenpitoa siinä, että me vanhemmat emme olleet yhtä aikaa sairaana ja toinen pystyi aina jotenkin hoitamaan lasta. Lapset eivät olleet koko 1,5 viikon aikana ollenkaan yhtä aikaa kotona. Ensin oli Nooa sairaalassa ja sitten Milka. Sairaalassa kävin lasta hoitamassa kaikkina niinä päivinä, kun olin edes suunnilleen terveenä. Sitten kun Nooa oli ollut jo muutaman päivän oireeton, hän pystyi menemään suunniteltuna aikana Ilonaan. Oma lukunsa olisi, miten pakkasin ja kloorasin kaikki mahdolliset tarvikkeetkin niin, ettei pöpö missään tapauksessa pääsisi tavaroiden mukana Ilonaan, ja samoin Ilonan päässä varauduttiin mahdollisimman hyvin. Milka pääsi sairaalasta kotiin vasta sitten, kun Nooa oli jo Ilonassa. Milka oli silloin vielä tosi kipeä. Ajattelimme  että isi oli jo sairastanut lievemmän taudin, mutta isi sairastuikin kunnolla noroon juuri samana iltana, kun Milka kotiutui. En olisi siis selvinnyt mitenkään, jos Nooa olisi ollut kotona. Normaalistihan lapsilla on aina molemmilla oma aikuinen hoitamassa, ja nyt Milka olisi ehkä työllistänyt kahtakin.

Alla muutama kuva Milkasta sairastelun ajalta.









Kotona kuurasin myös kosketuspintoja kloorilla 1-2 kertaa päivässä, mihin hommaan kahden vuoden takainen norokokemus antoi hyvin motivaatiota. Silloin noro jäi pyörimään kotihoitoringin hoitajiin monen viikon ajaksi. Nyt ei käynyt niin, vaan ainoastaan muutama hoitaja sairastui. Näinpä pääsimmekin jatkamaan normaalia, vaikkakin väsynyttä arkea, kun olimme itse tervehtyneet.

Helmikuun omaishoidon vapaa jäi välistä noron takia, mutta saimme sen siirrettyä tälle viikolle - tai niin me luulimme. Maanantai-iltana veimme lapset Ilonaan, mutta Nooalla nousi jo yöllä kuumetta ja tiistaina aamupäivällä isi haki hänet Ilonasta ja vei päivystykseen. Normaalia arkea ei siis jäänyt väliin kuin viikon verran. Päiväsaikaan päivystyksessä menee usein pitempään, yleensä neljä-viisi tuntia. Nyt saatiin varmaan ennätysaika, sillä päivystyksen ovelta osastolle pääsemiseen oli mennyt melkein kuusi tuntia.



Nooalla oli tiistaina korkeaa kuumetta, mutta onneksi tauti selvisi lopulta vain flunssapöpöksi ja korvatkin olivat puhtaat. Minä vietin tiistain siivoillen, uutisia odotellen ja toipuillen. Täytyy myöntää, että olen edelleen aika väsynyt, kun näitä poikkeustilanteita on tiputellut peräjälkeen. Keskiviikkona olin Nooan luona sairaalalla ja tänään hain hänet sieltä kotiin. Illemmalla haemme vielä Milkan kotiin Ilonasta ja toivomme, että tämä flunssapöpö ei veisi Milkaa enää sairaalaan.

Alla vielä Nooan flunssa-kuvia. Tämä hieno poika on jo 5,5-vuotias.





Toivottavasti tämän talven sairastelut alkaisivat olla tässä. Tuntuu, että koko talvi on ollut yksi poikkeustilanteiden sarja. Marras-joulukuussa molemmat lapset olivat kahteen otteeseen flunssan takia sairaalassa, joulu-helmikuussa oli ongelmia hoitoringissä, sen jälkeen noro ja tämä flunssa. Ei kai se ihme ole, jos välillä vähän väsyttää. Onneksi olemme saaneet influenssarokotteet, sitä tautia ei olisi nyt oikein mahtunutkaan mukaan.
posted from Bloggeroid

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Päivän sana sairastupaan

On taas niin tähän päivään sopiva raamatunpaikka tänään puhelimessa, että pitää ihan tallentaa se blogiin:

Herran armoa on, ettemme ole täysin tuhoutuneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut. Se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa.
Valitusvirret 3:22‭-‬23 FINRK

Milka on ollut todella ressukka rassu flunssan kourissa. Kuumetta ei ole noussut, mutta nenä on kamalan räkäinen, yskittää ja oksettaa. Valvoin viime yönä Milkan kanssa. Yöllä Milkan oli niin hankalaa hengittää rään takia, että mietin, pitäisikö hänen olla sairaalassa. Yritin imeä Milkan nenää tyhjäksi Nooan imulaitteella, mutta se ei oikein onnistunut kolmannen käden puuttuessa. Siitä tuli sitten aivan turhaan suuri harmi. Tulihan se aamu sitten kuitenkin, mutta nukkumisesta ei ollut tullut paljon mitään, ja olo oli sen mukainen. Lisäksi vammaispalvelun hidastelu yöavun myöntämisessä harmittaa sitä enemmän, mitä väsyneempi on, mikä ei kyllä helpota univajeeseen suhtautumista ollenkaan.

Onneksi me emme kuitenkaan vieläkään kohdanneet päivää, josta ei selvittäisi. Iltapäivällä Milkalla oli kahden tunnin hoitovuoro, jonka aikana sain hiukan levättyä. Ensi yöksi Milkaa hoitamaan tulee ringissä mukana oleva sairaanhoitaja, joka varmasti pärjää noinkin surkean potilaan kanssa.

Kiitän Jumalaa siitä, että hänen uskollisuutensa on suuri.
posted from Bloggeroid