Näytetään tekstit, joissa on tunniste usko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste usko. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. marraskuuta 2022

Pysäkillä, olkapäällä

Eilen oli sairaslomani viimeinen päivä. Olin viisi viikkoa poissa töistä ja siitä ensimmäiset kaksi viikkoa olin "sairaslomalla" myös omaishoitoon liittyen, kun Milkalle järjestyi siinä ylimääräistä hoitoa Ilonassa - kun itse sitä kysyin. Milka oli siis ylimääräisellä Ilona-jaksolla kaksi viikkoa ja niistä jälkimmäisellä viikolla oli Nooakin mukana. Omaishoidosta ei ole kovin helppoa saada sairaslomaa, mutta nyt se järjestyi tuolla tavalla.

Tämä siksi, että oman jaksamisen rajat tulivat lopultakin vastaan. Pysäkki, romahdus, stoppi, tai miten sen nyt haluaakin ilmaista.




Työterveydessä täytin työuupumuskyselyn liittyen omaishoitotyöhön, jota ajatellen lomakkeen kysymyksiä ei suinkaan ollut suunniteltu, mutta työ kuin työ. Kyllä se varmaan ainakin suuntaa antava tulos oli ja pisteet osoittivat keskivaikeaan työuupumukseen omaishoitotyön osalta. Omaan palkkatyöhön liittyen ei pisteitä tullut, vaikka siitä jouduinkin olemaan pois tuon uupumuksen takia.

Ei minua mielestäni niinkään lasten äitinä oleminen väsytä, vaan kaikki se ylimääräinen asioiden tulva, mitä tilanteeseen on kietoutunut ja joita jatkuvastikin on. Tässä on nyt mennyt 9 vuotta jo melkoisen eriskummallisissa kiemuroissa, joten kyllä sen huomaa hyvinkin selvään, ettei sitä jaksa yhtään samalla tavalla kuin niinä ensimmäisinä vuosina. Monia takavuosien aikana olleita vastoinkäymisiä en ole voinut kuvailla täällä blogissa eri syistä, mutta kaikenlaista pientä ja suurta harmia on ollut aika jatkuvasti niiden asioiden lisäksi, jotka vaan pitää hoitaa.

Ja nyt taas siis vaikeuksia, vaikka vähän erilaisia kuin aiemmin. En tiedä miettiikö joku, mitä Jumala sitten on tehnyt, eikö hän pidä omastaan huolta? No, todellakin pitää! En tiedä miten osaisin kertoa siitä, mitä Taivaan Isä on minulle tänä vuonna tehnyt. Hän on antanut niin ihmeellistä läheisyyden aikaa itsensä kanssa, etten olisi sellaista osannut ikinä kuvitellakaan, vaikka olen kulkenut Jeesuksen seurassa jo noin 30 vuotta. 



Tuo ihana aika alkoi jo keväällä, mistä yritin muutaman sanan sanoa tässä äitienpäivän postauksessa. Sen lisäksi että Jumala on aina ollut lähelläni, niin nyt hän antoi minun myös tuntea sen aiempaa selvemmin. Se on kuin taivas laskeutuisi minun sotkuiseen asuntooni joka ikinen päivä, tai ei vain kerran päivässä, vaan aina, kun minä itse ehdin vähän pysähtyä ja olla hänen kanssaan. Aluksi eli tuolloin viime keväänä taisin itse olla enemmän äänessä, rukoilin paljon ja silloin Jumala kosketteli minua ihmeellisesti, monesti ulkona luonnossa, mihin lähdin juttelemaan hänelle. Olin aivan niinkuin rakastunut nuori tyttönen. Kyseessä ei vain ollut kukaan ihminen, vaan itse Jeesus. Tiesittekö, että hän haluaa jatkuvasti syvenevään suhteeseen ihmisen kanssa? Kuulin kesällä jonkun sanovan noin, ja olen kyllä itse kokemassa juuri sitä, vaikkakin se tuntuu vasta opettelulta. Itse asiassa toukokuun lopussa menin meidän seurakunnassa kertomaan näistä asioista kaikille sellaisessa todistuskokouksessa, jossa kuka vaan sai mennä jotain kertomaan, ja olin sen kertomuksen loppuun laittanut rakkaudentunnustukseni Jeesukselle. Minusta tuntui, että hän halusi kuulla siitä julkisesti, ja minun oli se tehtävä, niin rakastunut minä olin ja olen vieläkin. Puhujan pönttöön meneminen tuntui vähän samalta kuin olisi alttarille kävellyt tunnustamaan rakkautensa. Jännitti niin että hirvitti, mutta odotin sitä innoissaan. Ja sen jälkeen oli niin ihanaa sitten.

Päätin myös, että haluan antautua Jumalalle kaikin tavoin. Kerroin hänelle, että mitä ikinä hän haluaa minulle tehdä, niin haluaisin sitä itsekin, vaikka se sitten olisi aluksi pelottavaa tai jännittävääkin - eikä vain sen minun tähän mennessä sisäistämäni jumalakäsitykseni mukaisesti, vaan mitä hän itse haluaa kaikilla kolmella persoonallaan (Isä, Poika ja Pyhä Henki).




Joskus kesälomalla tuo Jeesuksen ja minun yhteydenpito sai kuitenkin vielä erilaisia sävyjä. Hän oli koskettanut minua aiemminkin kun rukoilin, esimerkiksi niin, että tulin yhtäkkiä käsittämättömän iloiseksi, hymyileväksi ja nauravaksi vaikka omassa elämäntilanteessa olin muutoin väsynyt ja ihan lopussa. (Raamatussa kerrotaan siitä, että Jumala voi antaa taivaallista iloa. Esim. Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu. Psalmit 34:6 FB38) Mutta kesälomasta alkaen Jumala on kosketellut myös vielä konkreettisemmin, niin etten usein pysy edes paikallaan, vaikka en itse ollut aikonut mitään tehdä. Se ei ole mitään pelottavaa, vaan vain ihanaa. Tämä tällainen alkoi sen jälkeen, kun aloin kysymään Jeesukselta päivittäin, täyttäisikö hän minut Pyhällä Hengellä, mistä raamatussa myös puhutaan. Ja niin Jumala aloitti jo kesällä tällaisen yhteydenpitotavan, että hän koskettelee minua niin selvästi, ettei edes näin hitaalle keskisuomalaiselle jää epäilystäkään, onko hän siinä lähellä vai ei. Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut edes jaksaa rukoilla tai sanoa mitään, vaan vain mennä hänen luokseen (esim paikkaan, johon yleensä menen lepäämään). Monesti rukoukseni onkin, että haluaisin taas tulla syliisi lepäämään. Ja hän on aina valmiina odottamassa, ihan joka kerta. Joskus tuntuu, että hän ei jaksa odottaa, että minä olen valmis, vaan aloittaa jo aiemmin tai sitten kutsuu ja houkuttelee, että tule taas luokseni. Tietysti siinä jutellaan myös, minä juttelen Jeesukselle sanoilla tai mielessä. Jumala puhuu raamatun lisäksi myös välillä ajatuksissa, ja tietysti on tärkeää muistaa että voin ymmärtää hyvin helposti väärinkin. Joka tapauksessa sitä kautta olen saanut uutta jaksamista ynnä muita hyviä asioita.
Minusta on ihanaa, että Jeesus aloitti tämän läheisyyskäsittelyn jo hyvissä ajoin kesällä niin, että se oli minulle tuttua, kun tuo romahdukseni tapahtui lokakuun alussa. Silloin en olisi ilman tätä selvinnytkään.




Tämä kuvaus voi tuntua melko hämmentävältä ja ymmärrän sen kyllä hyvin, mutta ajattelin näistä kokemuksistani jotain kertoa, koska ne liittyvät niin vahvasti tähän elämäntilanteeseen. En varmaan itsekään näitä asioita kunnolla ymmärrä, vaikka niitä on itselleni tapahtunut. En kuitenkaan usko, että olen päästäni aivan niin sekaisin, että olisin keksinyt itselleni edelläkuvatunlaisen mielikuvitusystävän. Kyseessä on kuitenkin vain uupumus ja itse ainakin koen että maalaisjärkikin on edelleen pääsääntöisesti tallella. Jumala on todella olemassa ja hyvinkin elävä, ja välillä hän nähtävästi toimii ihmeellisillä ja hämmentävilläkin tavoilla. Hän tietää, millainen tapa on kenellekin juuri se paras, eikä hän tee mitään ilman lupaa. Ilman Jeesusta en olisi mitenkään selvinnyt taaskaan näistä viimeisistä kuukausista tai viikoista. Ja kuten on tullut aiemmin jo mainittua, niin meidän perheessä ei ole oikein varaa kummankaan vanhemman olla poissa pelistä, koska lasten hoidossa tarvitaan koko ajan kahta aikuista. Nyt olen kuitenkin saanut huomata, että Jeesus, tuo Hyvä Paimen, tietää sen hyvin, ja hän kantaa itse minua sylissään niin kuin pikku karitsaa ja pitää myös perheestäni huolen.

Tuo mielikuva Jeesuksesta lampaiden paimenena on tuttua raamatusta ja pyhäkoulusta, ja sopii tähän niin hyvin, esimerkiksi:
Minä itse kaitsen lampaani ja vien itse ne lepäämään, sanoo Herra, Herra. Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; mutta lihavat ja väkevät minä hävitän. Minä kaitsen niitä niin, kuin oikein on.
Hesekiel 34:15‭-‬16 FB38



Ps. Voisin (jos jaksaisin) kirjoittaa toisen kertomuksen siitä, miten Jeesus - Hyvä Paimen on hoivannut ja auttanut kipeän jalkani ja selkäni kanssa, mutta jaksaminen ja ehtiminen on mitä on. Joka tapauksessa, ne eivät ole ainakaan nyt kipeät.

perjantai 21. elokuuta 2020

Lupauksiin tukeutumista

Loppukesä alkaa olemaan pulkassa ja sitten vaan kirpeitä syyssäitä odottelemaan. Kirjoitin ensin kipeitä syyssäitä, mutta toivottavasti ei. Sitä juurikin tässä toivon, että syksy menisi hyvin eikä tulisi paljoa infektioita. Ja että niistä mitä tulee, selvittäisiin sujuvasti yli.

Edellisessä tekstissä mainitsinkin, että lomajaksolla meinasi jo pukata huolta siitä, että miten syksyn flunssatilanteissa oikein selvitään. Toisaalta pahimmalta tuntui se, että jos tulevista tilanteista joutuu olemaan koko ajan huolissaan. Se ei ole kovin mukavaa elämää. Sen takia ajattelin että suurin tarpeeni kyllä ainakin nykyhetkellä olisi lakata huolehtimasta ja osata luottaa Jumalaan, jotta voin rentoutua arkipäiviä viettämään.

Uskovaisena minulla on aina ollut tapana luottaa Jumalaan, vaikka välillä se voi käytännössä unohtuakin. Ihmiselle on ehkä myös tyypillistä sellainen hieman virheellinen "luottamus", että juuri minulle ei tapahdu kuitenkaan mitään pahaa. Tuosta jälkimmäisestä jonkun verran on karissut pois, kun olen huomannut, että on tapahtunut, hyvinkin odottamattomia asioita. Kyllä juuri minulle voi tapahtua, niin hyviä kuin huonojakin asioita.

Olen myös miettinyt, miten minä tällaisena rikkaana länsimaalaisena voin odottaa, että Jumala varjelee juuri minua, kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa monille ihmisille, niillekin jotka rukoilevat ja uskovat Jumalaan. Ja oikeastaan olen siis miettinyt sitä, että missä Raamatussa on Jumalan huolenpidosta niitä lupauksia, joita voin ihan varmasti soveltaa omalle kohdallenikin. Onhan niitä varmaan paljonkin.

Matteuksen evankeliumista ainakin löytyi aika yksinkertaista opastusta asiasta. Ja se oli vielä sellaista, mitä Jeesus itse sanoi:
"Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne? Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa? Ja mitä te murehditte vaatteista? Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä.
Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan. Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."
Matteus 6:25‭-‬34 FINPR




Ajattelin, että minun huolenaiheeni sopii tuohon listaan ihan hyvin. Ruoka ja vaatteet ovat ihmisen perustarpeita. Se on myös aika perustavanlaatuinen tarve, että tarvitsen lapsille hoitoapua jos esimerkiksi itse olen sairaana. Näistä mistään ei ole mukava kantaa huolta, sillä jos jokin noista puuttuu, niin selviytyminen ei olekaan enää itsestäänselvää.

Jeesus kuitenkin kehotti olemaan murehtimatta näistä asioista. Jeesus ei siis halua minun murehtivan, ja sillä on kyllä paljonkin merkitystä. Jeesus kehotti murehtimisen sijaan etsimään Jumalan valtakuntaa - siis varmaankin häntä itseään - ja lupasi että saan silloin nuo tarpeelliset asiat. Sen takia päätinkin, että niin minä haluaisin tehdä.




Uskon, että Jumala itseasiassa johdatti silloin loman lopulla minun ajatuksiani miettimään näitä asioita, jotta voisin taas päästä huolistani vapauteen. Eihän minulla ole voimaa lopettaa murehtimista, mutta voin kertoa asian Jeesukselle. Enpä minä osaa myöskään etsiä Jumalan valtakuntaa enkä edes monesti jaksa keskittyä Raamatun lukemiseen, mistä voisi kyllä olla apua tuossa etsimisessä, mutta voin kertoa senkin Jeesukselle. Hänellä on voimaa.

Viimeiset muutamat viikot onkin ollut taas paljon parempi olo eivätkä tulevat tilanteet ole enää huolettaneet. Elokuu on mennyt tosi mukavasti eivätkä mitkään pöpöt ole nyt vaivanneet. Pari sairaalareissua poliklinikoille myös ollaan tehty, mutta niistäkin selvittiin. 




Syksyn tuleminen ei haittaa ollenkaan, koska syksy on mukavaa aikaa.



tiistai 19. helmikuuta 2019

Piiri pieni pyörii - vai pyöriikö?

Tämän blogitekstin tarkoitus on kai kertoa, että hengissä täällä ollaan, vaikka ei blogiin ole tullutkaan joulun jälkeen uusia julkaisuja.

Olen kai ollut liian väsynyt tai kiireinen kirjoittamaan. Ehkä molempia. Lisäksi on ollut teknisiä ongelmia kuvien ja puhelimen sovellusten kanssa.

Talvi on tuntunut aika väsyttävältä. Etenkin marraskuun lopun ja helmikuun alun välisenä aikana meillä oli tosi hankalaa kotihoitoringin kanssa, eli hoitovuorot eivät järjestyneet normaaliin tapaan. Syksyn aikana oli jäänyt kolme hoitajaa pois ringistä, eikä hoitofirma löytänyt uusia heidän tilalleen. Haastattelussa ja tutustumassa kävi syksyllä kyllä pari kolme hoitajaa, mutta kukaan heistä ei tullut jäädäkseen. Marraskuussa lähti vieläpä toiseen työpaikkaan se meidän yhteyshenkilö ja hoitajien esimies, joka meidän ringin asioita oli hoitanut. Se tarkoitti, että toisessa kaupungissa toimiva saman firman palveluesimies otti normaalien töidensä lisäksi meidän hoitoringin kontolleen (samoin kuin muun heidän toimintansa tässä kaupungissa) ja yritti alkaa ratkaisemaan hoitajapulaa. Siinä vaiheessa ongelmat alkoivat näkymään enemmän myös meidän vuoroissa, ja joulu-tammikuussa hoitovuorojen tilanne oli jatkuvasti auki. Melkeinpä joka viikolla meillä oli tilanne, että useita vuoroja seuraavina päivinä oli ilman hoitajaa ja jouduimme olemaan epävarmuudessa, järjestyykö Nooan päivähoito. Tilanne muuttui jatkuvasti mm. sairaslomien takia ja minä jouduin olemaan jatkuvasti yhteydessä hoitofirmaan järjestelyistä tai sieltä tuli kysymyksiä minulle. Myös hoitajille tilanne oli enemmän tai vähemmän hankala, koska heillä ei yhtäkkiä ollutkaan lähiesimiestä, asiat olivat sekaisin ja heille sateli tiuhaan tahtiin pyyntöjä tulla paikkaamaan sairaslomia. Loppujen lopuksi suurin osa vuoroista järjestyi, mutta meiltä peruuntui oikeastaan kahden kuukauden ajan yksi päivävuoro joka viikko - hoitopäiviä, joista monet olivat isän työntekoa varten ja jotkut muuta hoitoapua varten. Myös yövuoroista oli pari kertaa epävarmuutta.

Melko stressaavaa ja väsyttävää aikaa siis. Hoitorinki on niin välttämätön osa meidän elämää, että se vaikuttaa tosi paljon arkeen ja jaksamiseen. Toki vuorojen peruuntumiset ovat ennestäänkin tuttuja, mutta lähellekään näin paljon niitä ei ole kyllä koskaan peruuntunut ja lisäksi taustalla oli joitain muitakin huolenaiheita. Jouduin miettimään, että mitä tapahtuu, jos koko hoitorinki "romahtaa". Se ei näyttänyt mitenkään mahdottomalta, niin huonosti homma tuntui olevan hoidossa. Kotihoidon puuttuminen tarkoittaisi, että lapset eivät pystyisi asumaan kotona, mutta toisaalta heidän sijoittaminen mihinkään muualle olisi kyllä tosi hankalaa lyhyellä aikataululla edes käytännössä - puhumattakaan sellaisen kuvitteellisen tilanteen surullisuudesta ja kurjuudesta. Toisaalta kyllä itsellä säilyi jonkinlainen luottamus siihen, että Taivaan Isä kyllä huolehtii meistä, mutta jouduin myös muistuttamaan tästä itseäni monta kertaa. Ja ajattelin jossain vaiheessa jo sitä, että meillä voi olla edessä isoja muutoksia hoitosysteemeihin.



Hoitorinki ei kuitenkaan romahtanut. Pari uutta hoitajaa lopulta löytyi ihan oikeasti aloittamaan töitä, ja yksi tuttu hoitaja halusi tulla meille takaisin äitiysloman jälkeen ja otti suuren määrän vuoroja hoitaakseen. Se tuntui erityisen hyvältä ja uskon sen olevan rukousvastaus.

Kuitenkin vielä hoitajapulan jo melkein ratkettua tuli vuorojen peruutuksia niin, että 4 päivän sisällä peruuntui 3 päivävuoroa. Silloin lähetin peruuntuneiden vuorojen listauksen tiedoksi myös kaupungille, koska tarkoitus on, että firma järjestää sovitut hoidot. Ehkä olisi pitänyt se lähettää jo aiemminkin tai ehkä tuo oli paras hetki. Joka tapauksessa sen jälkeen homma lähti toimimaan. Varmasti suurin apu oli se, että oltiin jo saatu uudet hoitajat, mutta ehkä yhteydenotosta kaupunkiin päin oli myös jotain apua.

Nyt vuorot tuntuvat pyörivän taas normaaliin tapaan.

Tällä hetkellä elämä tuntuukin sujuvan kaikilta osin paremmin. Olin aika väsynyt, joten jonkun aikaa meni ikäänkuin palautumiseen, mutta nyt alkaa olla jo aika paljon parempi olo. Toisaalta tuntuu ihan kummalliselta, kun hoitofirmasta ei tule koko ajan viestejä. Ehdin tehdä ja ajatella muutakin.

Myös rästiin jäänyttä paperisotaa olen taas saanut aika paljonkin hoidettua eteenpäin. Milkan vammaistukihakemus lähti lopulta Kelaan, eri syistä johtuen useamman kuukauden myöhässä, mutta onneksi sitä maksetaan takautuvasti sitten kun päätös joskus tulee. Hakemuksessa esitin, että tuki myönnettäisiin nyt 16-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen sain lähetettyä myös kotihoidon tuen (alle 3v lapsen hoito kotona) ja asumistuen hakemukset. En tiedä voimmeko saada asumistukea, mutta kannattaa yrittää. Alkuvuoden aikana olen myös päivittänyt lasten hoito-ohjeita hoitorinkiä varten. Uusilla hoitajilla on siinä opeteltavaa aika paljon mm. syöttöpumpun käytössä, ja kirjalliset ohjeet ovat aika välttämättömiä. Siinä lueteltuna joitakin hoidettuja asioita, vaikka riittäisihän noita pitemmäksikin listaksi asti. Arjessa ihan pieni muutos auttoi löytämään paremmin aikaa paperitöille, kun siirsin Milkan ruuanlaittoajan myöhemmäksi iltaan. Silloin alkuillasta on mahdollista ehtiä tekemään jotain muuta hyödyllistä.

Alla vielä joitain kuvia lapsista tämän vuoden puolelta. Nooan kanssa tulee vietettyä aika paljon aikaa sylitellen, joten on vähän vaikea välttää oman naamani esiintymistä kuvissa. Olen yrittänyt häivyttää sitä mustavalkoisella värityksellä.




Seuraava kuva on Milkan fysioterapiasta, jossa hän harjoitteli ensimmäistä kertaa istumista kuvan mukaisella tavalla, eli terapeutti ohjasi lähinnä jaloista. Terapeutti sai Milkan pysymään rauhassa ja ehkä uusi asia oli myös sen verran jännittävä että tyttö unohti heilua villisti ja sai kuulemma hieman tuettua itseään käsillä sivulta.


Ulkonakin ollaan todistetusti jossain vaiheessa käyty, tosin viime viikkoina ei olla Milkan kanssa juuri lenkkeilty, vaan hoidettu vain harvakseltaan muunlaisia menoja, kuten pissinäytereissu, hammaslääkäri ja kirkossa käyntiä. Milkalla on ollut pitkäkestoinen nuha päällä, vaikka vointi onkin muuten hyvä. Nooa on käynyt hoitajien kanssa lenkillä, kirjastossa, muskarissa ja välillä kauppakeskuksellakin pyörimässä. Kerran tai pari Nooa on ollut myös kirkossa mukana. Eteisessä on sen verran hälyä, että se ei ole Nooan mielestä kaikista paras osa kirkossa käyntiä. Useimmiten pystyn ottamaan vain toisen lapsen mukaan, koska isi on töissä jumalanpalveluksissa. Toinen on sitten hoitajan kanssa kotona. 



Viimeinen kuva on tältä päivältä. Silmälasit ovat olleet Milkalla jo puolisen vuotta. Niitä käytetään aina sen aikaa kun ne pysyvät päässä. Ennätys lienee jossain tunnin kieppeillä. 




torstai 22. maaliskuuta 2018

Kevätpalaveria odottelemaan

Hoitoavun rintamalta on hiukan uutisia.

Milkalla on ollut hoitoapua 12h viikossa kotipalvelun kautta. Tänään sain kotipalvelusta puhelun, jonka lopputuloksena tunnit jatkuvat samalla tavalla huhti- ja toukokuun. Kotipalvelu haluaa nyt pitää palaverin, joka järjestetään kevään aikana meillä. Siihen varmastikin tulee taas mukaan myös vammaispalvelu.

Olen kiitollinen Taivaan Isille huolenpidosta. Milkankin kohdalla hoitoapu tuntuu aivan välttämättömältä, mutta sen saaminen tai varsinkaan jatkuminen ei ole ollut itsestäänselvää. Onneksi saimme taas melko pitkän jatkopäätöksen ja palaveri voidaan järjestää kiireettömästi sen aikana.

Palaveriin valmistautuminen olisi tärkeää, mutta se tuntuu aika vaikealta. Kirjoittaa ylös perusteluja, miksi tarvitsemme apua.  Etukäteen ei kuitenkaan tiedä, miten keskustelu tulee sujumaan. Jälkeenpäin tulee kyllä hyviä perusteluja mieleen.

Rukoillaan, että palaveriin saataisiin mukaan yksi tai useampi henkilö, joka voisi puhua meidän puolestamme. Esimerkiksi sairaalan sosiaalityöntekijä. Vaikka osaamme perustella itsekin, niin meidän puheilla on vähemmän painoarvoa.

Rukoillaan myöskin, että palaveri voisi sujua hyvässä hengessä, ja että nykyisiin arjen sujumista auttaviin aputunteihin ei tulisi mitään vähennyksiä tai huononnuksia siitäkään huolimatta, jos niiden lisänä aloitettaisiin Milkan omaishoidon vapaapäivät.

Toivon, että voisin odotella palaveria rauhallisin mielin eikä huolehtien. En jaksa enää stressata enkä murehtia. Mutta toivon myös, että saisin aikaiseksi valmistautua palaveriin kunnolla. Siinäkin rukousaihetta.

Ensin pitäisi tietysti saada sovittua palaverin aika, joten siihen voi vielä olla aikaa. Mutta palaverin puolesta kannattaa alkaa rukoilla jo nyt, koska sitten se menee varmasti hyvin.

Onneksi siihen on varmasti tulossa mukaan ainakin yksi henkilö, joka on meidän puolellamme: Jumala. Tarkemmin sanottuna Pyhä Henki, joka varmasti puolustaa meitä, koska hänen nimensäkin on Puolustaja. Uskon, että hän tulee olemaan paikalla.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Mitä maaliskuussa tapahtuikaan?

Vuosi lähestyy loppuaan, joten täytyy varmaan yrittää jotain juttua taas raapustaa blogiin.

Sen voin ainakin sanoa, että vuosi on mennyt yllättävänkin hyvin siihen nähden, miltä tuntui maaliskuussa saadun huonon uutisen jälkeen. Silloinhan saimme kuulla, että syntyvä vauva on sairas sekin. Lamaantumaan ei ehtinyt kuin ehkä yhdeksi iltapäiväksi, sillä tieto tuli vain viikkoa ennen suunniteltua synnytyksen käynnistystä. Siinä tuli kova kiire järjestellä synnytys toiseen sairaalaan ja muuta sellaista. Onneksi ystäväperhe tuli siinä kohtaa tueksi sekä toimintasuunnitelman laatimisessa että toteutuksessa. Sillä oli suuri merkitys.

Ei siinä tosiaan voinut jäädä surussa mylläämään, kun pää piti saada kuntoon synnytystä varten. Mistä löytää synnytykseen voimaa tai iloa, kun maailmaan on tulossa vaikeasti sairas lapsi? Aikaa oli hyvin, hyvin, hyvin vähän valmistautua uuteen tilanteeseen. Onneksi pohja ei tippunut alta, vaan taivaan isän iankaikkiset käsivarret kannattelivat siinäkin tilanteessa.

Synnytys meni hienosti ja siitä jäi hyvä muisto, kuten ensimmäisestäkin. Tapahtumien kulku oli oikeastaan aika jännittävä, ja siinäkin näin Jumalan kädenjäljen mukana. Kaikki sujui niin kohdalleen, jopa kellontarkasti. Se, miten ystävä ehti olla käynnistyspäivinä paikalla juuri niin kauan kuin tarvitsinkin hänen tukeaan ja seuraansa, ja se, miten tamperelainen doula tuli minua "etukäteen moikkaamaan" juuri silloin kun alkoikin tapahtua todenteolla. Tuo ennestään tuntematon doula oli kuin enkeli, niin osaava ja varma, että en olisi parempaa tukihenkilöä voinut tuohon synnytykseen saada, vaikka Iisak joutuikin olemaan kotona Nooan kanssa. Joskus nuorena olen myös pelännyt synnytystä kovasti, mutta sen pelon Jumala hoiti pikkuhiljaa pois jo vuosina ennen Nooan syntymää.

Kerrottavaa olisi vaikka millä mitalla, mutta ajanpuutteen vuoksi täytyy kiirehtiä. Milka syntyi 15.3. klo 0:27.

Synnytyksen jälkeen, heti kun vauva oli saatu turvallisesti maailmaan, sattui pikku "hupsista-pupsista-tilanne" tai oikeastaan siis vaaratilanne minun kohdallani. Se ei ollut kenenkään syy, vaan erittäin harvinainen synnytykseen liittyvä komplikaatio, niin voi varmaan sanoa. Synnytyksen hoitanut kätilö sanoi jälkeenpäin, että hän on nähnyt vastaavan tilanteen kerran aikaisemmin, ja arvasi sen takia mitä oli tapahtumassa. Sen takia hän osasi toimia erittäin nopeasti ja uskon, että hän pelasti henkeni, joka oli kuulemma minuuteista kiinni, tai ainakin hän turvasi hyvän jälkivoinnin minulle. Sattumuksen takia menetin 4,5 litraa verta, eli melkeinpä kaikki, ja sitä kuulemma korvattiin samaa vauhtia takaisin. Lääkäri, joka ei ollut nähnyt vastaavaa aikaisemmin, kursi minut kokoon, ja ko. operaation jälkeen aamuyöllä hb-arvoni oli ollut 100! Minusta se oli aika uskomatonta, ja kuvaa sitä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti yliopistosairaalassa toimittiin. Mitenkähän olisi käynyt oman kotikaupungin keskussairaalassa, jossa olisin synnyttänyt, jos Milka olisi ollut terve, tai jos emme olisi saaneet hänen diagnoosiaan ajoissa, tai jos synnytys olisi alkanut itsestään ennen käynnistyspäivää.

Itselleni tuo tilanne ei ollut niin kovin hurja koettuna, kuin miltä se kuulostaa. Minut tietysti nukutettiin melkein heti, ja vaikka vähän ehdinkin kuulla, mitä tapahtuu, niin en kerinnyt tai osannut pelästyä. Nukutukseen joutuminen oli ihan tuttua juttua jo ensimmäisestä synnytyksestä. Aamulla oli toki heräämössä sitten jännä kuulla, mitä siinä tapahtuikaan. Ja Iisakille sain laittaa tippa linssissä viestiä, että onneksi en joutunut jättämään sinua yksin tänne. Näiden kahden sairaan lapsen kanssa kumpikaan meistä ei pärjäisi yksin.

Oikeastaan koko synnytys ja jälkihässäkkä jäi mielestä hyvin nopeasti, mutta en kuitenkaan halua unohtaa sitä kokonaan. Se on taas yksi asia, joka kertoo Jumalan uskollisuudesta ja huolenpidosta. Hän on kaikkien tilanteiden yläpuolella, Hän näkee kaiken, tietää kaiken jo etukäteen ja auttaa joka tilanteessa. Hänellä on niin sanotusti homma hallussa.

Ainiin, muutamaa viikkoa ennen Milkan syntymää olin rukouskokouksessa, ja eräs henkilö sanoi minulle sanoman, jonka hän koki olevan Jumalalta minulle. Hän sanoi, että "kävelet korkean jyrkänteen reunalla, mutta sinä et putoa sinne". Ajattelin, että se liittyy jollain tavalla siihen, onko vauva terve vai sairas, koska ajatus toisenkin vauvan sairaudesta on tuntunut etukäteen ihan mahdottoman syvältä kuilulta. Ja koska se oli siihen aikaan avoin kysymykseni. No, pari kuukautta synnytyksen jälkeen muistelin tuota sanomaa, ja silloin minä yhtäkkiä tajusin, mihin se liittyi. Pling - ihan kuin valot olisivat syttyneet kun tajusin. Aivan, minä en kuollut enkä siis pudonnut kuiluun. Ehkä Jumala halusi sanoa, että hän on kyllä tiennyt koko ajan mitä tapahtuu.

Tässäpä siis avattuna hiukan maaliskuun tapahtumia. Kai se kuitenkin oli se merkittävin hetki tänä vuonna, kun Milka syntyi.

Kun minä olin nukutuksessa operoitavana, niin enkeli-doula piteli vastasyntynyttä Milkaa ihoaan vasten. Myöhemmin hän kertoi moneen kertaan, kuinka liikuttavaa se oli ja että vauva oli niin kaunis. Enkeli-doula oli kaikin tavoin ihana ja muun muassa antoi minulle itse tekemänsä "voimavillasukat" lahjaksi. Ne ovat minulla nytkin jalassa.

Kevät oli vaikea ja siitä taisin jotain blogissa kertoakin. Sitten alkoi kuitenkin elämä voittaa ja lähteä pyörimään. Kesä meni oikein mukavasti, vaikka en niin paljoa siitä muistakaan, kun melko väsyneitä oltiin. Kivoja kuvia on kuitenkin muistona ja mm. facebookin mustavalkokuvahaaste oli itseasiassa lopulta jopa merkittävä leikki, koska niihin kuviin tuli ikuistettua pari kesän merkittävistä hetkistä. Syksy oli henkisesti rankempi tietyistä asioista johtuen, mutta muuten on mennyt hyvin. Tuntuu, että tässä ei kulu aikaakaan, kun Milka täyttää jo 1v. Niin vaan on lähtenyt elämä sujumaan tässäkin uudessa tilanteessa.

Kiitos kaikille blogin lukijoille kuuntelemisesta ja tuestanne. Vaikka se olisi vähäistäkin, niin ei kuitenkaan merkityksetöntä.

Kiitos Taivaan Isälle aivan ihanista, erityisistä lapsista ja tietenkin parhaasta lasten isästä ja puolisosta, joka pitää tätä perhettä omalta merkittävältä (200%?) osaltaan pystyssä.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

13. luukku: Yhteys

"minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, että teilläkin olisi yhteys meidän kanssamme; ja meillä on yhteys Isän ja hänen poikansa, Jeesuksen Kristuksen kanssa." 1. Joh.1:3

Yhteys Jumalan kanssa. Siinä onkin uskon ydin. Ilman yhteyttä on vaikea kommunikoida ja kommunikointi taas parantaa yhteyttä. Siis kommunikoimaan.

Jumalan kanssa olisi hyvä kommunikoida enemmän, koska silloin Jumala yleensä rauhoittaa ja rohkaisee itseäni. Jotenkin se yhteydenpito vaan tuppaa unohtumaan. Jumala ei ole yleensä pitänyt suurta meteliä itsestään, vaikka en muista häntä, mutta silti hän on aina paikalla ja tavattavissa. Erittäin hieno persoona. Vaatimattomasti sanottuna. Vaikka en voi sanoa tuntevani häntä vielä liian hyvin.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Oma pieni Raamattu-Joulukalenteri

Eilinen raamatunjae puhelimen näytöltä kiinnitti huomion, ja julkaisinkin sen täällä blogissa. Oli sopivasti joulukuun ensimmäinen päivä. Aloin miettimään, että miksi en tekisi omaa pientä raamattu-joulukalenteria.

Löytyisiköhän joka päivä sellainen raamatunkohta, joka jollain tapaa koskettaa itseäni tai omaa tilannetta? Ehkä paikkojen etsiminen päivittäin toimisi sopivana väylänä keskittyä joulun hengelliseen sanomaan. Tai ainakin jouluna juhlitun henkilön sanomaan. Joka vuosi sitä mietin, että haluaisin keskittyä myös todelliseen joulun sanomaan, mutta se tuntuu aika vaikealta. Miten siihen keskitytään? Kertomus on kovin tuttu, mitä uutta siitä nyt saisi irti. Kaikkea muuta touhua on niin paljon, ettei näitä ehdi niin paljoa miettiäkään. Kuitenkin Jeesuksella on varmasti meille jotain asiaa, tänäänkin. Raamatun lukeminen on jäänyt aika vähiin, vaikka sitä kautta voisi saada paljon rohkaisua ja voimaa. Kaikki Jumalan sanojen äärelle vievät ideat ovat varmaan plussaa. Joten ehkäpä yritän.

Tänään joulukuun toisena päivänä olen Milkan kanssa viikonloppuvierailulla mummilassa. Mummilla ja ukilla on keittiössä sellainen raamatunjaelapputeline, josta voi kääntää esiin uuden jakeen vaikka joka päivä. Selailin sitä ja löysin tämän:

"Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!" Room.11:33

Joulukalenterijaetta pitää tietenkin ainakin sen verran painaa mieleen, että muistaa sen vielä illallakin lunttaamatta.

Ja varmaan vähän miettiä, että miksi valitsin juuri sen.

Tämä ainakin sopii hyvin omaan tilanteeseen. Oma elämän tie, joka on meidän eteemme annettu, tuntuu aika ihmeelliseltä. Se tuntuu jotenkin aika poikkeukselliselta. Usein tie tuntuu vaikealta, mutta silloin olisi tärkeää osata nähdä tai kuulla, että Jumalalla on homma hallussaan. Jumala on viisaudessaan johtanut meidät tälle tielle, niin minä uskon. Hän tietää, mistä tässä on kysymys ja mitä on edessäpäin. Jumala ei ota pois kaikkia kärsimyksiä, mutta hän antaa meille kaiken minkä tarvitsemme, ja hänellä on niin paljon rikkautta, mistä antaa.

Kyllä, se rohkaisee, kun miettii hetken sitä, kuinka suuri ja ihmeellinen Jumala on.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Päivän raamatunkohta

Puhelimen näytöllä lukee päivän raamatunkohta: "Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa." 2.Moos.14:14

Ehkäpä tämän mukaan pitäisi edetä tällä hetkellä. Asiat saattaisivat hoitua ihan hyvin ja saattaisin itse päästä helpommalla.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Heikkona

Kerroin seurakunnassamme lyhyesti perheestämme ja Jumalan huolenpidosta. Juttu sai niin lämpimän vastaanoton, että se julkaistiin vielä seurakunnan tiedotuslehdessäkin tässä muodossa:

Meidän perheeseemme kuuluvat Ninni-äiti, Iisak-isä ja lapset Nooa 4v ja Milka 7kk. Molemmilla lapsilla on vaikea, etenevä aineenvaihduntasairaus. Nooan kohdalla sairaus on rajoittanut ja vaikeuttanut paljon elämää. Oma syöminen, juominen, puhuminen ja liikkuminen ovat mahdottomia. Niiden lisäksi elämää haittaavat myös mm. velttous ja jäykistely sekä vaikea pahoinvointi ja oksentelu.

Nooalle 2-vuotiaana aloitettu ruokavaliohoito on kuitenkin rauhoittanut ja parantanut pojan oloa paljon. Milkan elämä on saanut alkaa rauhallisemmin, koska ruokavaliohoito voitiin aloittaa heti syntymästä. Silti myös Milkan kohdalla syöminen kävi mahdottomaksi, kehitysviivettä alkaa olla näkyvissä ja pahoinvointikin vaivaa. Molemmat lapset ovat kuitenkin kovin iloisia, aurinkoisia ja sosiaalisia. He ovat selvästi onnellisia lapsia sairaudesta huolimatta.

Me vanhemmat emme ole pystyneet selviämään Nooan hoitamisesta omin voimin, vaan ulkopuolista hoitoapua on tarvittu paljon. Nooan hoitaminen yöaikaan on raskasta työtä, joten Nooalle tulee joka yöksi hoitaja. Oli Jumalan armoa ja apu oikeaan aikaan, että Nooa sai noin puolivuotiaasta eteenpäin jäädä sairaalahoitoon joka yöksi ja sittemmin yöhoito järjestyi kotiin. Sen jälkeen apua on järjestynyt myös päiväajalle aina tarpeen mukaan. Lisää apua ei ole koskaan saatu helposti, mutta aina sitä on lopulta saatu, sillä Jumala on ollut meidän puolellamme. Taivaan Isä on auttanut monta kertaa meidän perhettämme todella merkittävillä tavoilla ja olemme saaneet ihmetellä hänen huolenpitoaan – ja opetella luottamaan siihen.

Viime keväänä löydettiin myös toiselta lapseltamme Milkalta sama vaikea sairaus hieman ennen hänen syntymäänsä. Se oli todella vaikea paikka. Tiesimme, että elämä ei tule olemaan helppoa kahden sairaan lapsen kanssa ja aluksi tuntui melkein mahdottomalta saada edes perusarkea pyörimään. Ehkä moni teistäkin on miettinyt, miksi tällaista on tapahtunut meille.
Minä olen alusta asti kokenut hyvin vahvasti, että Nooan sairauteen liittyy jokin erityinen Jumalan suunnitelma. Että tällä asialla on tarkoitus ja että Jumala on tekemässä jotain. Olen kokenut, että tähän vaikeaan asiaan liittyy suuri Jumalan siunaus tai siunauksia. Mikä se Jumalan suunnitelma sitten on, niin sitä me emme vielä tarkalleen ottaen tiedä. Vaikka meillä on ollut usein vaikeaa, niin toisaalta on ollut myös hienoa saada olla mukana erityisessä Jumalan suunnitelmassa.
Yksi siunauksista varmasti on se, että meidän puolesta on rukoiltu todella paljon. Me olemme siitä todella kiitollisia. Voin kertoa, että rukouksista on ollut paljon apua ja niihin on vastattu. Olen oppinut, miltä se tuntuu, kun ”rukoukset kantavat”. Olemme kiitollisia myös kaikesta käytännön avusta, jota olemme saaneet!
Olen omalla kohdallani kokenut asian niin, että sairaiden lasten äitinä oleminen on minun palvelutehtäväni. En ole vielä varma, mitä kaikkea se tarkoittaa tai olenko vielä kunnolla alkanut toteuttaa tehtävääni.  Kun Milkan synnyttyä mietin, mikä minun tehtäväni on, niin silloin ei tullut kuin yksi asia mieleen: Olla heikko.
Sitä olen todella joutunut olemaan aika paljon. Kulunut syksy on ollut aika vaikea. Olen joutunut olemaan heikko ja pyytämään edelleen lisää apua. Mutta voiko heikkona oleminen olla jonkun tehtävä? En tiedä. Ehkä se ainakin liittyy minun tehtävääni. Viime keväänä Milkan synnyttyä sain ystävältä tekstiviestin, jossa oli raamatunpaikka: 2. Kor 12:9 ”Ja hän sanoi minulle: Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Tuntui, että se sopii täydellisesti minun tilanteeseeni. Ehkä minun tehtäväni on olla heikko, että Jumalan voima saisi tulla näkyviin. Rukoillaan, että Jumalan valtasuuruus saa tulla yhä enemmän esiin ja näkyviin meidänkin perheemme tilanteen kautta.