Näytetään tekstit, joissa on tunniste taistelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taistelu. Näytä kaikki tekstit

perjantai 8. marraskuuta 2019

Suuri ongelma

Viimeinen viikko perjantaista perjantaihin on ollut todella rankka.

Keskustelu käy nyt kaupungin kanssa siitä uudesta tilanteesta, kun meiltä olisi kaksi lasta varhaiskasvatuksen parissa (ja toinen myös esiopetuksen). Olen palaamassa tammikuussa töihin ja Milka aloittaa päiväkodissa samassa erityisryhmässä, jossa Nooa käy. Se on hieno juttu, mutta suunnittelu Milkan hoidon aloituksesta ei ollutkaan niin helppoa ja sujuvaa kuin olisi voinut luulla.

Olen valvonut melkein joka yö viime viikolla, enemmän tai vähemmän. Päivät ovat menneet pitkälti sähköpostien kirjoittamiseen ja loppuaika päivällä sekä yöt sen miettimiseen, mitä kirjoitan niihin. Lastenhoidon ja terapioiden ja muun sellaisen lomassa tietenkin. Alkuviikolla pää oli aivan sumea kirjoittamisesta ja valvomisesta ja suremisesta. Tilanne ja keskustelu meni jotenkin henkilökohtaisiin tunteisiin tällä kertaa, siis enemmän kuin yleensä. En kuitenkaan haluaisi sanoa itse mitään typerää mitä kadun jälkeenpäin, ja siksi myös viestien miettimiseen on mennyt niin paljon aikaa. Mutta jos olisin ollut viisaampi, niin olisin myös pystynyt ehkä säästämään enemmän itseäni ja jättämään osan vähemmän tärkeistä asioista vaan keskustelematta. Helppo sanoa tietysti siinä vaiheessa kun on huomannut, että keskustelu ei etene minnekään. Viime sunnuntaina seurakuntamme jumalanpalveluksessa kysyttiin rukousaiheita, ja minulle tuli sellainen olo, että pitäisi sanoa näistä keskusteluista. Kuitenkin heräsin siihen hetkeen hiukan hitaasti enkä kerinnyt eli siis kehdannut ihan tarpeeksi nopeasti reagoida, koska "ainahan minä näitä samoja vanhoja aiheita olen pyytämässä" eikä minulla ollut mitään valmista hyvää lausetta mielessä. Sekin on harmittanut kuluvalla viikolla, sillä uskon, että tämä viikko olisi mennyt paremmin noiden seurakunnan yhteisten rukousten saattelemana. Aina pitäisi heti toimia sen äänen mukaan, minkä sisimmässään kuulee (siis sen hyvän äänen). 

Polttavimmaksi ongelmaksi keskustelussa varhaiskasvatuksen puolen kanssa nousi nyt tällä kertaa se, että me emme saakaan varata molemmille lapsille meidän tarpeen mukaisia hoitoaikoja. Tai saisimme muuten, mutta sitten eivät kuulemma taksimatkat onnistu. Matkat onnistuvat vain, jos meidän lapset menevät samalla taksilla samaan aikaan ja poikkeuksia tähän sääntöön ei kuulemma ole. Kaksilapsisia perheitä koskemaan on tehty tällainen linjaus, joka pätee jatkossakin aina ja kaikkiin kahden lapsen perheisiin. Minulla on aamupainotteinen työ ja isällä iltapainotteinen, joten tarvisimme joinakin päivinä toiselle lapselle iltapainotteisen hoidon ja toiselle aamupainotteisen. Muuten lasten päivä pitenee jo aika paljon. Sanoin että lapselle on kohtuutonta, jos päivä pitenee pelkän taksien yhdistämisen takia jopa neljä tuntia ja kokonaisuudessaan toisen lapsen päivälle tulee mittaa (kotihoitoringin iltahoito isän työiltoina mukaanlukien) jopa 12-13h. Meillä on muutenkin paljon hoitotarvetta ja kaikki aika vanhemman ja lapsen kesken on tärkeää. Tämä ehkä jollain tasolla ymmärrettiin, mutta ainoa tapa välttää pitkä päivä on kuulemma, että isä kuljettaa toisen lapsen itse hoitoon.

Minä en tätä vastausta hyväksynyt, koska kehitysvammaiselle lapselle kuuluu kuljetus päivähoitoon tai kouluun lainkin mukaan.

Ehkä se ei kuulosta isolta asialta, jos joutuisi viemään lapsen itse, mutta oma huoli arjen hyvästä sujumisesta on ihan perusteltu ja taksimatkat ovat yksi ihan tärkeä osa siitä.

Onneksi satumme olemaan tietoisia siitä, että tällaisia ei tarvitse hyväksyä, vaan varhaiskasvatuksen ja vammaispalvelun pitäisi päästä keskenään sopuun asiasta, mikä kuuluu kummallekin osapuolelle. Loppuviikosta sitten keskustelu eteni edes sen verran, että nyt yritetään kutsua kokoon eri tahojen välinen palaveri kokoon pohtimaan tätä suurta asiaa.

Minua vain huolettaa se, että järjestyykö tämä palaveri ollenkaan eli haluavatko kaikki edes yrittää osallistua. Aikaehdotuksia on esitetty ja toivottavasti palaveri syntyy (ja siinä voitaisiin saada vähän muutakin hyvää keskustelua aikaiseksi kuin vääntää pelkästä taksimatkasta). 

Oikeastaan uskon, että asiat kyllä järjestyvät, mutta tämä vääntäminen tuntuu vaan välillä aika raskaalta. Isoimmat ja kurjimmat riidat käydään monesti aika pienistä asioista. Tällä kertaa tämä vaikeus tuli jotenkin aivan puskista. Varmaan, koska meille on kevään ja kesän palavereissa lupailtu monia asioita, että kaikki kyllä onnistuu. Juuri tämän kyseisen asiankin tarkistin erikseen palaverissa kesällä ja silloin vastaus oli, että toki järjestyy. Kyseinen kysymykseen vastannut henkilö ei tokikaan enää ole mukana meidän kuvioissa, mutta olisi kiva, jos vastaus olisi silti voimassa. Meillä oli kyllä aavistus, että ne olivat pelkkiä lupauksia, mutta siitä huolimatta olin jotenkin ajatellut, että Milkan päivähoidon aloitus menee ihan sujuvasti.

Kurjalta myös tuntuu senkin takia vääntää noista, kun tässä olisi ihan oikeitakin hankalia ja monimutkaisia kysymyksiä ratkaistavana liittyen juuri uuden tilanteen suunnitteluun. Niissä pitäisi päästä eteenpäin yhdessä päiväkodin kanssa suunnitellen. Ehkä saan aikaiseksi hiukan valoisamman viestin niistä. Muutenkin olisi paljon myös hyvää ja positiivista kerrottavaa, mutta nyt ne eivät olleet aivan pinnalla. 

Onneksi torstaina ja perjantaina itselläni oli jo vähän vähemmän huono olo. Todella väsynyt kyllä kuitenkin. Tällä viikolla oli tuon lisäksi kuitenkin maanantaina myös yksi palaveri vammaispalveluiden kanssa, yhtenä päivänä tapasin päiväkodin sairaanhoitajan (tapaaminen oli hyvä, mutta asia eli Nooan ruuanlaittoon liittyvä suunnittelu nykyisessä tilanteessa on niin haastava että sekin valvotti seuraavana yönä) 
ja nyt tänään taas meillä oli koko päivän yksi hoitaja, jota perehdytin Milkan hoitoon eli keskustelimme melkein koko kahdeksan tuntia. On tässä ollut tätä ohjelmaa.

Tässä vielä kuva tytöstä, jonka hoitoonlähtö nyt tuottaa niin suurta kuohuntaa. Hän pesi tänä iltana äidin iloksi ja yllätykseksi osan hampaistaan itse.



tiistai 22. toukokuuta 2018

Rukous palaverin puolesta

Meillä on torstai-aamuna se kauan odotettu palaveri. Tai en tiedä, onko palaveri odotettu, mutta minulla on paljon odotuksia sen suhteen. Tärkein toive on, että Milkan hoitotunnit arjessa jatkuisivat.

Toivoisin myös, että joitakin Nooan hoitotunteja voisi säännöllisesti käyttää sillä tavalla, että hoitaja onkin Milkan kanssa ja minä hoitaisin Nooaa. Esimerkiksi silloin, kun isillä on iltatöitä. Saisi edes vähän pienennettyä Nooan suurta hoitomäärää ja lisättyä äiti-poika-aikaa.

Sen lisäksi on vielä monta muutakin asiaa, joiden toivon menevän parhaiten päin.

Rukoillaan, että palaverissa (tai sen seurauksena) tehtäisiin hyviä päätöksiä, jotka tukevat tämän erityisperheemme hyvinvointia. Toivottavasti loppuviikosta on sitten paljon kiitosaiheita kerrottavana.

tiistai 5. joulukuuta 2017

5. luukku Raamattuun

Lastenhoidon lomassa ei ole paljoakaan mahdollisuuksia omiin harrastuksiin. Meidän perheessämme harrastukset ovat viime aikoina olleet sellaisia, joita voi toteuttaa kotona. Parisuhteessa on kuulemma tärkeää olla joku yhteinen harrastus. Tänä syksynä ainakin yksi harrastuksemme on ollutkin yhteinen, nimittäin Raamatun ulkoa opettelu. Kumpikin valitsee jonkun Raamatun kirjan tai pätkän tai luvun ja alkaa opetella sitä ulkoa, esimerkiksi yksi jae päivässä. Yhteistä tekemistä siitä tulee siinä vaiheessa, kun opeteltua pätkää sitten tarkistetaan, eli toinen laskettelee ulkomuistista niin paljon kuin osaa ja toinen tarkistaa. Jos menee jotain väärin tai jää välistä, niin tulee sanomista. Hauskaa! Mitäs sitä muutakaan iltaisin tekisi, kuin pitäisi tenttejä toisilleen. Aina kun on oppinut vaikka vain yhden jakeen lisää, niin pidetään uusi testi. Jos lapset sanovat omia juttujaan väliin, niin vaikeusaste nousee häiriötekijöiden muodossa. Nooa esimerkiksi usein innostuu itsekin juttelemaan, kun kuulee "rytmikästä puhetta".

Jos tuntuu, että et jaksa lukea Raamattua vaikka haluaisit, niin opettele sitä ulkoa! Se ei ole lainkaan niin vaikeaa kuin miltä se kuulostaa. Ja tuntuu hienolta kun osaa.

Minä opettelin Johanneksen evankeliumin 14. luvun. Siinä Jeesus puhuu opetuslapsilleen ennen kuolemaansa ja sanoo jäähyväiset. Kun Iisak tenttasi tuota lukua minulta ja luettelin sitä ääneen, niin tämä kohta oli aina erityisen hienoa sanoa:

Vielä vähän aikaa, niin maailma ei enää minua näe, mutta te näette minut; koska minä elän, niin tekin saatte elää. Joh.14:19

Etenkin tuo loppu on iso juttu. Jeesus sanoi tämän ennen kuolemaansa, mutta hän tiesi, että hän tulee voittamaan kuoleman ja nousemaan elämään. Jeesus elää ja sitä kautta mekin saamme elää.

Se, miksi tämä on minulle tärkeää, liittyy toissapäivän joulukalenteritekstiin. Kaikki raamatunpaikat, joissa puhutaan kuolemasta ja elämästä, ovat jotenkin todellisempia, kun niitä asioita on miettinyt oman lapsen kohdalla.

Eräs toinen erityislapsen vanhempi kirjoitti blogissaan, että he käyvät joka päivä taistelua lapsen kohdalla sairautta vastaan, taistelua, jota he eivät tule koskaan voittamaan, sillä kyseessä on kuolemaan johtava sairaus.

Minä koen asian eri tavalla. Taistelu ei välttämättä ole hävitty, vaikka lapsi kuolisi. Silloin hän pääsisi Jeesuksen luokse. Taistelu on silloin taisteltu.

Koska Jeesus elää, niin myös minä ja minun perheeni saamme elää. Vaikka kuolisimme.