sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Iltayön jännitysnäytelmä

Kello on 23 lauantai-iltana. Nooan yöhoitaja ei ole tullut. 23:01. No, ehkä hän on myöhässä. Vaikka ei koskaan ole, ainakaan ilmoittamatta. 23:02. Nyt on kiire ottaa yhteyttä, päivystäjän vahtivuoro loppuu 23:15, eikä sen jälkeen välttämättä saa ketään kiinni. 23:03. Laitan whats up viestin yöhoitajalle, se menee perille, mutta vastausta ei tule. 23:04. Soitan hänelle. Hän on sairaana ja ilmoittanut siitä hoitorinkiläisille. Mutta päivystäjä ei tullut.

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. En tiedä saammeko hoitajaa yöksi. Yritän etsiä päivystäjän numeroa, että ehdin saada hänet kiinni ennen 23:15. Minulla ei ole numeroa, mutta onneksi sairaana oleva hoitaja saa yhteyden päivystäjään ja antaa minullekin numeron. Joskus 23:15 soitan päivystäjälle. Hän selittää miksi hän on unohtanut koko päivystyksen ja lopulta hän myös sanoo olevansa tulossa. Hyvä.

Tai ainakin pahin on vältetty. Joku tulee. Muuten kumpikaan meistä vanhemmista ei nukkuisi tänä yönä.

Päivystäjä tulee 23:35.

Yö on joka tapauksessa aika pitkälti pilalla. Olin juuri menossa nukkumaan, kun tajusin, että hoitaja ei ole tullut ja täytyy soitella perään. Minun pitäisi hoitaa Milkaa tänä yönä, mikä tietää aika monta herätystä. Niitten herätysten välillä olisi tärkeää nukkua, mutta tuollaisen stressitilanteen jälkeen en pysty nukkumaan moneen tuntiin.

Mietin, miten muistuttaisin ystävällisesti hoitorinkiläisiä, miten toimitaan sairastapauksissa. On sovittu, miten toimitaan, mutta se ei nyt toteutunut ihan täysin. En halua moittia ketään, vahinkojahan voi sattua. Mutta haluaisin vaan, että näitä tilanteita tulisi jatkossa mahdollisimman vähän. Pelkään kuitenkin, että hoitajat voivat kokea palautteen huonona tai epäreiluna. En halua miettiä tätä yöllä, mutta minkäs teen.

Onneksi on silti pitkä aika siitä, kun näin kävi viimeksi. Hoitaja oli sairaana, mutta päivystäjä ei ollut saanut tietoa. Silloin emme saaneet päivystäjää enää yöllä kiinni, eikä kukaan tullut yöksi. Se oli ennen Milkan syntymää. Nyt yövalvominen Nooan kanssa on vielä mahdottomampaa, koska seuraavana aamuna ei ole mahdollista päästä nukkumaan. Onneksi nyt saimme hoitajat kiinni yölläkin.

On syytä olla suuresti kiitollinen, että Nooan yöhoito on sujunut näin aukottomasti. Ensimmäisenä hoitovuotena se ei sujunut, hoitajaa ei aina tullut. Se oli meillä vaikeaa aikaa. Nyt on hoitaja aina tai melkein aina varalla, mutta viesti ei ihan aina näköjään mene perille. Tiedonkulun parantaminen on asia, jota voi aina yrittää parantaa.

Kello on 0:37. Yritän edelleen rauhoittua. Yhdeltä pitää hoitaa Milkan ruokapumppua. Saisikohan sen jälkeen unta.

Onneksi huomenna on molemmilla lapsilla iltapäivällä hoitoapua, joten tarvittaessa voi nukkua päiväunet. Tosin olisi muutakin käyttöä sille ajalle kuin nukkuminen.

Kello 1:15 ruokapumpun toimenpiteet on tehty. Yritän nukkua. Nyt nukuttaa jo aika paljon. Nooa kuuluu itkevän. 1:37. Milka alkaa itkeä, eikä meinaa rauhoittua. Tuntuu pientäkin harmittavan kovasti, kun ei saa uudestaan unta. 2:10. Milka jatkaa unia ja minäkin saan unta. 2:48 Milka itkee. Saan hänet rauhoittumaan jonkun ajan päästä. 3:50. Milka itkee taas. Sen jälkeen me nukumme kolme tuntia, kunnes Milkan yöruoka loppuu 7ltä. Minä en saa enää uudestaan unta, kun hoitoringin asiat palaavat mieleen. Milka jatkaa unia 9 asti.

Seuraavan päivän suunnitelmia on pakko muuttaa väsymyksen takia, mutta sen jälkeen päivä sujuu kuitenkin ihan hyvin.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Ei vauvaa!

Milka sai viime viikolla ensimmäisen apuvälineensä. Nyt tyttö sitten istua tönöttää keittiön pöydän ääressä. Tuntuu, että meillä ei ole enää vauvaa, vaan tällainen pieni tyttö. 




Tässä kuvassa Milkan pandatuoli on hiukan paremmin näkyvissä. Apuvälineet tulevat apuvälinekeskuksesta lainaan. Tämä tuoli on "perus-panda" eli siinä ei ole mitään ylimääräisiä parannuksia. Fysioterapeutti olisi halunnut Milkalle Panda Activen, jossa ilmeisesti olisi muotoiltu istuintyyny ja sen semmoista. Panda Activea ei kuitenkaan ollut varastossa, kun taas tällainen oli. Eiköhän tällä kuitenkin ihan hyvin päästä istumisen alkuun. Pöytälevy ja jalkatuki ovat tulossa myöhemmin. 







Kuten kuvista näkyy, niin Milka ei tarvitse päätukea eikä kyllä ihan kauheasti aina nojaa selkänojaankaan. Milka ei kuitenkaan osaa istua täysin ilman tukea ja siksi tuoli on tarpeen. Kädet myös vapautuvat tavaroiden tutkimiseen, kun vartalo saa tarpeellista tukea pystyssä pysymiseen.

Alla näkyy vertailun vuoksi Nooan X-panda-tuoli. Se on enemmän varusteltu. Päätuki ja sivutuet löytyvät ja lisäksi tuolissa on jousto-ominaisuus: jos Nooa jäykistää ja ojentaa itseään kovasti, niin selkänoja antaa hiukan periksi ja on siten hiukan mukavampi.


Viime syksynä jäi raportoimatta tärkeä virstanpylväs, kun Nooa sai ensimmäisen pyörätuolinsa. Se tuli apuvälinerattaiden tilalle. Nooasta tuli näin ollen iso poika!

Pyörätuoli on ihan uusi ja tilattiin Nooaa varten merten takaa. Rungon väri on äidin valitsema. Pyörätuoli on myös ihan uutta ja edistynyttä mallia pyörätuolimarkkinoilla, joten voi varmaan sanoa, että Nooa sai parasta laatua mitä on saatavilla. Tuoli on melko siro kooltaan ja pyörätuolien mittakaavassa myös kevyt, sillä runko on alumiiniputkea. Se on mahdollista saada melko pieneen kasaan kuljetusta varten, jos osaa. Selkänoja on erikseen valmistettu ja se muotoillaan käyttäjän tarpeiden mukaan yksilöllisesti. 

Lisävarusteena tuli mm. kahdet kappaleet istuinpäällisiä pesuja varten ja kuomu. Tavarakoria ei valitettavasti ole, mutta onneksi noita koukkuja ja vipuja näissä härpäkkeissä riittää, niin ainakin ulkovaatteet saa ripustettua muovikassissa mukaan, kunhan muistaa ottaa sen muovikassin kotoa mukaan. Alempi kuva on joulun ajalta, jolloin tuli napattua Nooasta ja pyörätuolista kuva lasten päivystyksessä odotellessa.






Niin ne lapset kasvavat ja saavat uusia apuvälineitä!

posted from Bloggeroid

maanantai 5. helmikuuta 2018

Levottomuutta

Milkan yöt ovat menneet pikkuhiljaa levottomampaan suuntaan. Syksyllä oli aika rauhallinen vaihe, mutta joulu- ja tammikuussa yöitkeskelyt ovat lisääntyneet. Yöt ovat kovin rikkonaisia oman nukkumisen kannalta, kun Milka itkee vähän väliä ja lisäksi täytyy hoitaa letkuruokailu. Ruokapumppu piippailee pullonvaihtoa tietysti juuri silloin, kun lapsi olisi nukkunut. Lisäksi uutena ilmiönä on ollut, että Milka ei aina rauhoitukaan heti vaan huuto tai itkeskely voi jatkua tunnin tai ylikin. Jonkun verran mietityttää, mistä se oikein johtuu, kun Milka on aiemmin ollut niin rauhallinen. Tällä viikolla on taas tullut parina yönä oksennuskin.

Onneksi meillä on ollut syksystä alkaen se 35h viikossa yöhoitoa Milkalle. Se tuntuu nyt aivan välttämättömältä. Pyysin tammikuun alussa, että määrää lisättäisiin, mutta vastaus oli että jatketaan samalla määrällä. Vammaispalvelu ehdottaa, että sen sijaan aloitetaan omaishoidon vapaat tilapäishoidossa kerran kuussa. Se on ehkä järkevä idea sekin, mutta vaatii enemmän järjestelyä ja miettimistä. Yöhoitoa tarvittaisiin arjen sujumiseen eli joka viikko, eikä vain kerran kuussa.

Nooalla on ollut yöhoito joka yö noin puolivuotiaasta, ensin sairaalassa ja sen jälkeen 11kk ikäisestä alkaen kotona vammaispalvelun maksamana. Ei kai ole kohtuuton pyyntö, että Milka saisi saman? Tai edes yhden yön viikossa lisää.

Tilanne on ainakin minun oman nukkumiseni kannalta aika huono. Korvani ovat nyt ongelmakorvat, niitä ei ole saatu kuntoon marraskuun lopussa alkaneiden korvakäytävien tulehdusten jälkeen. En saisi käyttää korvatulppia, mutta se taas tarkoittaa, että en saa nukuttua meillä. Nooa huutaa joka yö monta kertaa, ja nyt on alkanut Milkakin huutelemaan välillä kovemminkin öisin. Olen aina ollut huono nukkumaan, joten myös pienemmätkin äänet, kuten ruokapumppujen piippaus tai hoitajien liikkeet häiritsevät. Eipä nukkumista auta sekään, että stressiä on enemmän tai vähemmän. Ei siis ole mitenkään taattua, että saan hyvin nukuttua niinä 4 yönä, jolloin Milkalla on hoitoa. Jos Milkalla ei ole hoitoa, niin tilanne on vielä huonompi.

Päivällä pitäisi jaksaa hoitaa lapsia, olla jatkuvasti vuorovaikuttamassa ja aktivoimassa. Pitäisi jaksaa hoitaa lasten asiat. Kaapeissa pitää löytyä kaikki oikeat ruokavalmisteet ja lääkkeet molemmille sekä kaikkia tarpeellisia hoitotarvikkeita. Hakemukset, sähköpostit ja puhelut pitäisi hoitaa. Fysioterapeutin ja hoitajien kanssa pitää jutella. Ja mitä nyt sitten eteen tuleekin.

Jos lapsen tilanne vaatii, niin päivystykseen pitää jaksaa lähteä milloin tahansa.

Asioiden hoitoon, siivoukseen ja omaan lepäämiseen on myönnetty 12h viikossa lapsille päivähoitoapua, mitkä ovat myös ihan välttämättömiä. Sen jatkumisesta ei ole kuitenkaan oikein varmuutta Milkan kohdalla. Nykyinen päätös onneksi jatkuu vielä melkein 2kk. Pelkään, että jos aloitamme ylempänä mainitut omaishoidon vapaat kerran kuussa, niin kotipalvelu saattaa katsoa, että heidän apuaan ei enää tarvita. Sellaista vaihtokauppaa en halua, koska sitten arki ei enää pyörisi.

Olemme me tietysti tässä pärjäilleet, ei siinä mitään. Tilanne on vaan niin, että sitten jos ei enää pärjätäkään, niin on hieman liian myöhäistä pyytää apua. Sen takia avun saamisesta pitää yrittää huolehtia ajoissa. Tähän asti olemme saaneet sitä, mutta sen saaminen on vaatinut välillä kohtuuttomasti huolta ja vaivaa. Vaatiminen, pyytäminen ja perustelu käyvät ihan työstä ja olisi mukavampaa, jos ei tarvitsisi enää koskaan pyytää mitään lisää yhteiskunnalta.

Tässä tekstissä ei ollut tällä kertaa juuri mitään positiivisia asioita. Niitä ei voi eikä saa kirjoittaa, jos yrittää perustella avun tarvetta. Myöntäisivätköhän blogin lukijat lisää yhteiskunnan tukea tällä avautumisella, jos se olisi heidän vallassaan?

Päällimmäinen toiveeni olisi kuitenkin, että korvani tulisivat yhtä hyvään kuntoon kuin ne olivat vielä puoli vuotta sitten. Siispä rukousaiheena korvat.

Tähän loppuun kumminkin positiivisuutta tuomaan päivän raamatunkohta puhelimen näytöltä:
Niin Jeesus katsoi heihin ja sanoi heille: "Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista".
Matteus 19:26

maanantai 8. tammikuuta 2018

Toimintaa!

Edelliseen postaukseen jatkona ajattelin kertoa hiukan lisää lasten toiminnoista. Tässä ensin Milkan puuhailuista.

Milka on kovasti harjoitellut vatsallaan oloa sen jälkeen, kun hän pääsi joulun alla pungertamaan vatsalleen asti. Kääntyminen sujuukin jo ihan hyvin, kun taas mahallaan oleminen on ehkä se suurin haaste. Se tuntuu olevan aika raskasta Milkalle, päätellen ähinästä, puhinasta ja jopa vaikerruksesta. HIBCH-puutos on energiantuotannon häiriö, joten järkeenkäyvästi energiaa ja voimia ei ole yhtä paljon kuin terveillä lapsilla. Milka tarvitseekin useimmiten apua, että pääsisi takaisin selälleen tai kyljelleen hiukan 
huilaamaan. Mieli on kuitenkin takaisin mahalleen, eikä tyttö malttaisi lepäillä. Onneksi keinot on monet äidillä ja isillä. Välillä tyttö on täytynyt vangita imetystyynyn avulla vähäksi aikaa selinmakuuasentoon, asettamalla tyynyn pään alle. Milka on kyllä kehittynytkin selvästi vatsallaan olossa ja osaa jo jonkin verran tukeutua myös käsiin siinä ollessaan.

Alkuinnostuksen jälkeen Milka on kyllä ruvennut viihtymään uudestaan välillä myös selällään. Siinä parasta huvia on kantapään paukuttaminen lattiaan niin kovasti, että heikompia jo hirvittää. Välillä imetystyyny tai muuta pehmikettä onkin tarvinut laittaa jalkojen alle, ettei kantapää olisi ihan kolhuilla. 



Milka tykkää kovasti kuvista ja kirjoista. Niitä sitten luetaankin (ja rapsutellaan) yhdessä ja erikseen.

Milkan mielestä myös erilaiset materiaalit tuntuvat olevan erityisen mielenkiintoisia ja niitä pitää tutkia kädellä rapsutellen. Oikeastaan kaikki mihin ylettyy ja erityisesti sohvan ja nojatuolin kangas, keinutuoli, lattia, äidin paita ja niin edelleen. Myös katon ja seinien katselu kiinnostaa. On meillä sentään myös käytössä tunnustelukirja, jossa myös on erilaisia pintoja.

Milka tykkää myös todella kovasti istua pystyssä asennossa ja harjoittelee istumista melko vähällä tuella. Isin tai äidin sylissä, sohvan nurkassa tai fysioterapeutin lainaamassa bumbotuolissa voi harjoitella. Odotamme kovasti apuvälinesetää, joka toisi apuvälinetuolin ja pöytälevyn kokeiluun. Sillä tuntuu jo olevan kiire, kun Milka yrittää usein nousta sitterissäkin pystyyn. Jos Milka on sylissä ilman mitään kiinnostavaa lelua tai asiaa, niin hän tuntuu aina kovasti pohtivan, olisiko jossain lähellä sitten jotain kiinnostavaa. Oli tai ei, niin kovasti tyttö haluaisi mennä tutkimaan asiaa. Molemmille käsille on käyttöä häntä pidellessä.


Milkalla on kerran viikossa fysioterapia kotona, jolloin jumpataan sitten ihan olan takaa. Kelan maksama, yksityisen puolen fysioterapeutti hoitaa terapiat. Hän antaa samalla myös ohjeita vanhemmille, miten Milkan kehitystä kannattaa tukea. Noilla harjoitteilla voikin täyttää kaikki vapaahetket, jos muuten ei olisi tarpeeksi tekemistä. Mukavaa on, että meille jo tuttu Nooan fysioterapeutti pystyi ottamaan Milkankin terapian hoitaakseen.
posted from Bloggeroid

perjantai 5. tammikuuta 2018

Leluja!

Pieni katsaus lasten leikkeihin joululahjojen kautta:

Milka sai kolme lelua, jotka näkyvät kuvassa. Norsu ja Pluto ovat äidiltä ja isiltä. Norsu on oikein monikäyttöinen. Värit ovat hyvät, norsu helisee ja jopa vinkuu. Norsun korvista löytyy tunnustelu- ja purupintoja, vaikkakin useimmiten Milka maistelee norsun ihanaa pitkää kärsää. Pluto on ihan vaan pehmolelu, mutta pitkistä raajoista ja etenkin korvista on hyvä ottaa kiinni. Pluton korva onkin yleensä Milkalla suussa. 

Fysioterapeutti tuo aina parhaat joululahjat ja niin tuonkin ihanan pallon sisällä uivan ankan. Se on mielenkiintoinen ja kehittävä pikkuiselle ja miksei isommillekin. 



Nooalle fysioterapeutin pussista löytyi soittelutarvikkeita. Kuvassa perkussiosetti. Näillä sitten napsutellen ja kilistellen ja helistellen soitellaan. Olihan siellä myös kapulat sekä jonkinlainen pilli. Fysioterapeutti varmaan kertoo, kuinka sitä kannattaa käyttää.

Itseasiassa Nooa sai vahingossa kaksi perkussiosettiä, hän kun on niin tunnettu musiikin ystävä. Onneksi ne olivat hiukan erilaiset eli oikeastaan tuo kuvassa näkyvä kastelukannu kuuluu toiseen settiin. Yritin näyttää sitä Milkalle, mutta Milka tuntui ajattelevan, että näitä kuuluu pureskella. Kaksi osaa joutui kaappiin varalle. 



Lastenosastolla vieraillut pukki toi Nooalle ihanan oravan. Se pitää monenlaista ääntä ja liikkuu ja on Nooan mielestä tosi hauska. 

Nooa sai myös kaksi pehmolelua, ihanan kissan ja ison tiikerin. Kissasta Nooa on tykännyt kovasti ja taisi kokea myös saamisen iloa, kun se tuli paketista. Tiikeri on ihan hyvä kokonsa takia, sen saa apuvälinetelineissä paremmin aseteltua Nooan ulottuville. Nooan vanha, pienempi tiikeri on pesty aika monta kertaa koneessa. Kissan päälle meni oksennusta heti tapaninpäivänä, mutta se ei kummallista kyllä kovin paljoa pahastunut pesusta.

Nooa tarvitsee jonkun apua oikeastaan kaikkeen leikkimiseen, paitsi pehmolelujen halimiseen, ja siihenkin hän tarvitsee välillä apua.



Molemmat lapset saivat myös vaatetta lahjaksi. Ihan hyvä, sillä leluja oli tuossa jo ihan tarpeeksi.

posted from Bloggeroid

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Mitä maaliskuussa tapahtuikaan?

Vuosi lähestyy loppuaan, joten täytyy varmaan yrittää jotain juttua taas raapustaa blogiin.

Sen voin ainakin sanoa, että vuosi on mennyt yllättävänkin hyvin siihen nähden, miltä tuntui maaliskuussa saadun huonon uutisen jälkeen. Silloinhan saimme kuulla, että syntyvä vauva on sairas sekin. Lamaantumaan ei ehtinyt kuin ehkä yhdeksi iltapäiväksi, sillä tieto tuli vain viikkoa ennen suunniteltua synnytyksen käynnistystä. Siinä tuli kova kiire järjestellä synnytys toiseen sairaalaan ja muuta sellaista. Onneksi ystäväperhe tuli siinä kohtaa tueksi sekä toimintasuunnitelman laatimisessa että toteutuksessa. Sillä oli suuri merkitys.

Ei siinä tosiaan voinut jäädä surussa mylläämään, kun pää piti saada kuntoon synnytystä varten. Mistä löytää synnytykseen voimaa tai iloa, kun maailmaan on tulossa vaikeasti sairas lapsi? Aikaa oli hyvin, hyvin, hyvin vähän valmistautua uuteen tilanteeseen. Onneksi pohja ei tippunut alta, vaan taivaan isän iankaikkiset käsivarret kannattelivat siinäkin tilanteessa.

Synnytys meni hienosti ja siitä jäi hyvä muisto, kuten ensimmäisestäkin. Tapahtumien kulku oli oikeastaan aika jännittävä, ja siinäkin näin Jumalan kädenjäljen mukana. Kaikki sujui niin kohdalleen, jopa kellontarkasti. Se, miten ystävä ehti olla käynnistyspäivinä paikalla juuri niin kauan kuin tarvitsinkin hänen tukeaan ja seuraansa, ja se, miten tamperelainen doula tuli minua "etukäteen moikkaamaan" juuri silloin kun alkoikin tapahtua todenteolla. Tuo ennestään tuntematon doula oli kuin enkeli, niin osaava ja varma, että en olisi parempaa tukihenkilöä voinut tuohon synnytykseen saada, vaikka Iisak joutuikin olemaan kotona Nooan kanssa. Joskus nuorena olen myös pelännyt synnytystä kovasti, mutta sen pelon Jumala hoiti pikkuhiljaa pois jo vuosina ennen Nooan syntymää.

Kerrottavaa olisi vaikka millä mitalla, mutta ajanpuutteen vuoksi täytyy kiirehtiä. Milka syntyi 15.3. klo 0:27.

Synnytyksen jälkeen, heti kun vauva oli saatu turvallisesti maailmaan, sattui pikku "hupsista-pupsista-tilanne" tai oikeastaan siis vaaratilanne minun kohdallani. Se ei ollut kenenkään syy, vaan erittäin harvinainen synnytykseen liittyvä komplikaatio, niin voi varmaan sanoa. Synnytyksen hoitanut kätilö sanoi jälkeenpäin, että hän on nähnyt vastaavan tilanteen kerran aikaisemmin, ja arvasi sen takia mitä oli tapahtumassa. Sen takia hän osasi toimia erittäin nopeasti ja uskon, että hän pelasti henkeni, joka oli kuulemma minuuteista kiinni, tai ainakin hän turvasi hyvän jälkivoinnin minulle. Sattumuksen takia menetin 4,5 litraa verta, eli melkeinpä kaikki, ja sitä kuulemma korvattiin samaa vauhtia takaisin. Lääkäri, joka ei ollut nähnyt vastaavaa aikaisemmin, kursi minut kokoon, ja ko. operaation jälkeen aamuyöllä hb-arvoni oli ollut 100! Minusta se oli aika uskomatonta, ja kuvaa sitä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti yliopistosairaalassa toimittiin. Mitenkähän olisi käynyt oman kotikaupungin keskussairaalassa, jossa olisin synnyttänyt, jos Milka olisi ollut terve, tai jos emme olisi saaneet hänen diagnoosiaan ajoissa, tai jos synnytys olisi alkanut itsestään ennen käynnistyspäivää.

Itselleni tuo tilanne ei ollut niin kovin hurja koettuna, kuin miltä se kuulostaa. Minut tietysti nukutettiin melkein heti, ja vaikka vähän ehdinkin kuulla, mitä tapahtuu, niin en kerinnyt tai osannut pelästyä. Nukutukseen joutuminen oli ihan tuttua juttua jo ensimmäisestä synnytyksestä. Aamulla oli toki heräämössä sitten jännä kuulla, mitä siinä tapahtuikaan. Ja Iisakille sain laittaa tippa linssissä viestiä, että onneksi en joutunut jättämään sinua yksin tänne. Näiden kahden sairaan lapsen kanssa kumpikaan meistä ei pärjäisi yksin.

Oikeastaan koko synnytys ja jälkihässäkkä jäi mielestä hyvin nopeasti, mutta en kuitenkaan halua unohtaa sitä kokonaan. Se on taas yksi asia, joka kertoo Jumalan uskollisuudesta ja huolenpidosta. Hän on kaikkien tilanteiden yläpuolella, Hän näkee kaiken, tietää kaiken jo etukäteen ja auttaa joka tilanteessa. Hänellä on niin sanotusti homma hallussa.

Ainiin, muutamaa viikkoa ennen Milkan syntymää olin rukouskokouksessa, ja eräs henkilö sanoi minulle sanoman, jonka hän koki olevan Jumalalta minulle. Hän sanoi, että "kävelet korkean jyrkänteen reunalla, mutta sinä et putoa sinne". Ajattelin, että se liittyy jollain tavalla siihen, onko vauva terve vai sairas, koska ajatus toisenkin vauvan sairaudesta on tuntunut etukäteen ihan mahdottoman syvältä kuilulta. Ja koska se oli siihen aikaan avoin kysymykseni. No, pari kuukautta synnytyksen jälkeen muistelin tuota sanomaa, ja silloin minä yhtäkkiä tajusin, mihin se liittyi. Pling - ihan kuin valot olisivat syttyneet kun tajusin. Aivan, minä en kuollut enkä siis pudonnut kuiluun. Ehkä Jumala halusi sanoa, että hän on kyllä tiennyt koko ajan mitä tapahtuu.

Tässäpä siis avattuna hiukan maaliskuun tapahtumia. Kai se kuitenkin oli se merkittävin hetki tänä vuonna, kun Milka syntyi.

Kun minä olin nukutuksessa operoitavana, niin enkeli-doula piteli vastasyntynyttä Milkaa ihoaan vasten. Myöhemmin hän kertoi moneen kertaan, kuinka liikuttavaa se oli ja että vauva oli niin kaunis. Enkeli-doula oli kaikin tavoin ihana ja muun muassa antoi minulle itse tekemänsä "voimavillasukat" lahjaksi. Ne ovat minulla nytkin jalassa.

Kevät oli vaikea ja siitä taisin jotain blogissa kertoakin. Sitten alkoi kuitenkin elämä voittaa ja lähteä pyörimään. Kesä meni oikein mukavasti, vaikka en niin paljoa siitä muistakaan, kun melko väsyneitä oltiin. Kivoja kuvia on kuitenkin muistona ja mm. facebookin mustavalkokuvahaaste oli itseasiassa lopulta jopa merkittävä leikki, koska niihin kuviin tuli ikuistettua pari kesän merkittävistä hetkistä. Syksy oli henkisesti rankempi tietyistä asioista johtuen, mutta muuten on mennyt hyvin. Tuntuu, että tässä ei kulu aikaakaan, kun Milka täyttää jo 1v. Niin vaan on lähtenyt elämä sujumaan tässäkin uudessa tilanteessa.

Kiitos kaikille blogin lukijoille kuuntelemisesta ja tuestanne. Vaikka se olisi vähäistäkin, niin ei kuitenkaan merkityksetöntä.

Kiitos Taivaan Isälle aivan ihanista, erityisistä lapsista ja tietenkin parhaasta lasten isästä ja puolisosta, joka pitää tätä perhettä omalta merkittävältä (200%?) osaltaan pystyssä.

maanantai 25. joulukuuta 2017

25. luukku: Poika on meille annettu

Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas.
Jesaja 9:6

Nooa tuli kotiin. Hän jaksoi vähän aikaa poseeratakin ennen päivälevolle lähtöä, joten saatiin joulukuvia otettua päivänvalolla. Tästä se joulunvietto lähtee jatkumaan. Nyt otetaan rauhallisesti ja nautitaan meille hiukan harvinaiselta tuntuvaa perheaikaa. 

Hyvää Joulua, Siunattua Vapahtajan Syntymäjuhlaa!






posted from Bloggeroid